Novelli: Syksy

Sanotaan, että merellä ei ole muistia, mutta silti se tietää kaiken; sanotaan, että maa nousi merestä, ja jonakin päivänä meri on hukuttava maan; sanotaan, että meri oli täällä ennen Luojia, ja se tulee olemaan kauan Luojien ja ihmisten jälkeenkin täällä; sanotaan, että kyynel katoaa mereen, mutta meri on vain pisaroiden loputtomuus; sanotaan, että meri vilisee elämää, mutta se on haudannut, ominut enemmän elollisia kuin mitkään sodat yhteensä; sanotaan, että meren takana on uusia maita, uusia maailmoja ja uusia tulevaisuuksia ja menneisyyksiä; sanotaan, että jos kuuntelee tarkasti, saattaa kuulla aaltojen kantaman melodian. Minulla ei ole vastauksia näihin, ei mitään lisättävää, ei mitään poistettavaa, sillä en ymmärrä merta; ymmärrän vain sen, että rakkaani lojuu jossakin aaltojen alla, vaahtopäät hänen huntunaan ja hait hänen seuranaan.

Olen istunut laiturilla jokaisena päivänä auringon noususta laskuun asti, toisinaan pitempäänkin. En tahtoisi mennä kotiini, sillä siitä on tullut kolkko ja vieras paikka täynnä kipua. Toisinaan torkun tällä kapealla ja epämukavalla penkillä, jotta voisin vaipua uneen kuunnellen aaltojen laulua ja herätä siihen, että tunnen suolan tuoksun nenässäni. Poistun penkiltä vain, jos minun on aivan välttämätöntä; jos miliisi tulee hakemaan minua kotiini tai jos ystävä ajasta ja maailmasta, joka on hukkunut rakkaani mukana merilevien ruuaksi, nousen, vaihdan tyhjiä sanoja ja tyydytän ruumiilliset tarpeeni, mutta sen jälkeen palaan jälleen penkille, josta on tullut maailmani kiintopiste, paikka, johon kaikki tiet vievät.

En odota kuolemaa, mutta en pelkääkään sitä. Kulutan aikani tavalla, joka lievittää loppumatonta 

piinaani, pehmentää sen teräviä reunoja, jotka painautuvat sieluuni ja sydämeeni. Mikään, mikä on saavutettavissani, ei vie kipua pois, mutta meren katseleminen, kuunteleminen ja sen kanssa keskusteleminen lievittävät kurimustani, jos edes hieman. Vain Luojat voivat saattaa minut yhteen rakkaani kanssa, mutta he eivät tee sitä, koska – tätä papit sanovat minulle, kuin lohduttaen – ”Luojat toimivat mystisesti”. He eivät tiedä miltä minusta tuntuu – kukaan ei tunne taakkaa, jota kannan sisälläni, selässäni.

Minun on kerrottava kuinka hänet riistettiin minulta, eikö niin? Vain siten sanoissani on järkeä, kyllä. Jos en kerro Sinulle, armas pergamentti, kukaan ei ymmärrä, kukaan ei kuule, kukaan ei voi käsittää, jos en kerro, en avaa sydäntäni hieman.

Rakastimme toisiamme, se taitaa olla itsestään selvää, mutta se ei ollut vain rakkautta, vaan se oli Rakkautta, isolla alkukirjaimella – sielujen yhteyttä tavalla, jolla kaksi kuolevaista voi tavata toisensa kerran tuhannessa vuosisadassa. Kasvoimme yhdessä, jaoimme kaikki kasvukipumme, kaikki ajatuksemme, kaikki mielenliikkeemme toisillemme; olimme kuin saman sielun kaksi ruumiillistumaa – sielun, joka ei voi olla ehjä, elleivät sen molemmat ruumiit ole yhdessä. Hänen tukkansa oli punainen kuin liekki, minun vaalea kuin neitsytlumi; hänen silmänsä olivat siniset kuin jääkiteet, minun vihreät kuin keväinen nurmikenttä – voisin kuvailla tuhansia, miljoonia kenties, asioita, joissa olimme erilaisia mutta silti samanlaisia.

Hänen isänsä ei kuitenkaan ymmärtänyt meitä – kukaan ei ymmärtänyt, jos totta puhutaan. Ihmiset, jotka eivät tunteneet meitä, kammoksuivat suudelmiamme, syleilyjämme ja lempeitä keskustelujamme; ihmiset, jotka tunsivat meidät, karttoivat meidät kaukaa, tuomitsivat meidät molemmat Luojien rauhan rikkojiksi, yhteiskunnan suurimmiksi vihollisiksi. Mutta me emme välittäneet, elimme elämäämme pitkään kuin kukaan ei olisi yrittänyt raastaa meitä erilleen – toisinaan pysyimme piilossa suvultani, toisinaan hänen suvultaan, joskus molemmilta samaan aikaan, useammin kuin kerran pakenimme miliisipartiota katujen poikki.

Mutta onnemme ei voinut kestää loputtomasti, vaan sen oli loputtava, koska olimme Luojien järjestyksen vastaisia epäsikiöitä, paholaisia ja vainolaisia ihmisasuissa, vaikka en tuntenut oloani hänen seurassaan kertaakaan epäpuhtaaksi. Hänet otettiin kiinni, tuomittiin ja kuljetettiin vankityrmään syvälle maan alle, jossa häntä piinattiin, ruoskittiin ja arvet hänen selässään revittiin auki, jotta niihin voitaisiin kaataa suolaa – kaikki tämä ja paljon muuta sen vuoksi, että hän Rakasti minua ja minä Rakastin häntä. Päivät, jotka hän vietti lukittuna jäähuurteen peittämin seinin rajattuun kammioon, olivat pisimpiä päiviä, joita olen kuunaan joutunut kokemaan; yöt ilman häntä vierelläni olivat kylmiä, loppumattomia ja kyynelten täyttämiä. Suru, joka kahlitsi sydämeni, ei hellittänyt edes niinä harvoina kertoina, kun minun onnistui hiipiä sisään vankilaan, ohittaa vartijat ja tavata sieluni toinen puolikas, sillä tiesin, että joutuisin viettämään mittaamattoman pitkiä päivä ja öitä ilman häntä.

Hän kesti kolme kuukautta kylmässä tyrmässä ennen väistämätöntä. Kun hänet vapautettiin, päästettiin palaamaan kotiin, jonne häntä ei huolittu, hän oli heikko, kalpea ja kuumeinen. Otin hänet luokseni, hoivasin häntä minkä voin, juotin hänelle keittoa ja piilotin veriset kyynelet, joita sieluni tihrusti sisimpääni, jotta hänen ei olisi tarvinnut sairastaa minusta huolissaan. Syleilin ja suutelin häntä, hikipisaroista välittämättä, hänen huultensa taukoamattoman värinän sivuuttaen. Peittelin hänet kaikilla peitoillamme, jos hänellä oli kylmä; riisuin hänet vaatteista, jos hänellä oli kuuma. Kutsuin jopa manaajan, vanhan ja tärisevän miehen, lukemaan joukon tyhjiä rukouksia rakkaani tilaa kohentaakseen, mutta sanat jäivät vain sanoiksi, rukoukset kuulemattomiksi; kiitin Luojien ystävää mustassa kaavussaan ja pyysin häntä ottamaan vastaan mitättömän lahjan vaivansa palkaksi.

Katselin kuinka valo hiipui hänen silmistään; siinä kesti viikkoja, loppumattomia päiviä, sietämättömiä öitä. Hänen liikkeensä vähenivät, aivastukset menettivät voimansa, tärinä voimistui, hänen voimansa kaikkosivat ja hän lipui pois elävien maailmasta kohti sfäärejä, joissa Luojat häntä odottivat. Hän riutui pois elämästä, kaikki mitä hän oli katosi vuorollaan. En voi kuvailla sitä mitenkään muuten, rakas pergamentti, sillä sanat eivät riitä kuvaamaan ristiriitaa, jossa elin: tahdoin viettää kaiken vähän yhteisen aikamme hänen kanssaan, venyttää jokaista silmänräpäysten väliä, mutta samalla jokainen värisevä henkäys hänen hennoilta huuliltaan, jokainen utuinen ohitseni suunnattu katse lävisti sieluni tuhansilla myrkyllisillä terillä, sillä jos todella rakastaa toista, ei voi tahtoa hänen kärsivän. Riuduin hänen kanssaan, hengitimme samoja väräjäviä henkäyksiä, katselimme toisiamme samojen kyynelten läpi.

Oli syksyn ensimmäinen huurteinen aamu, kun hän lipui viimeisen rajan yli, ja jätti minut yksin 

maailmaan ja elämään, joka ei ole kokemisen arvoinen ilman häntä, ilman sieluni toista puolikasta. Itkin kolme viikkoa taukoamatta ja lopetin sittenkin vasta, koska pyörryin janosta, nälästä ja väsymyksestä. Ruoka ja juoma menettivät makunsa, elämä menetti merkityksensä.

Syksyn toisena päivänä laskin yksin hänen ruumiinsa kanaaliin, koska minulla ei ollut varaa haudata häntä millään muullakaan tavalla. Kun kaikki muu hänen ruumiistaan oli jo veden alla, pidin kiinni viimeisillä voimillani hänen kädestään enkä päästänyt irti moneen hetkeen – en tiedä kuinka kauan aikaa todella kesti, mutta sillä ei ole väliä, koska minulle se hetki oli samaan aikaan liian lyhyt ja liian pitkä. Kun voima katosi sormistani, hän vajosi tummiin syvyyksiin, meren huomaan.

En voi sanoa odottaneeni vanhemmiltani myötätuntoa, en voi sanoa kaivanneeni heidän piikikkäitä sanojaan, mutta ainakin minulla oli joku henkilö, jonka syliin saatoin sulkea itseni, kun kyyneleni eivät lakanneet. He huolehtivat minusta parhaan kykynsä mukaan, mutta kukaan ei voinut auttaa minua, kukaan ei voi tehdä minulle mitään, mikä parantaisi vuotavat haavani.

Aion hylätä tämän penkin, värväytyä laivaan kansipojaksi, jos kaltaistani nuorta maakrapua ei muuhun pestiin hyväksytä, ja seilata meren aalloilla, kunnes aikani loppuu ja Luojat sallivat minun tavata jälleen rakkaan Alfredini. Jonakin päivänä olemme oleva jälleen yhtä ja en voi sanoa odottavani elämältäni mitään muuta.

Jos joku lukee tämän, tietäkää, että en kadu mitään elämässäni, en kadu ainuttakaan hetkeä, jonka vietin rakkaani kanssa. En palaa, en tule koskaan takaisin kaupunkiin, joka oli meidän yhteinen kotimme, vaan seilaan horisonttiin ja sen tuolle puolelle. Jääkää siis hyvästi.

Arthur Gadamer.