[Saate novelliin: kirjoitin tämän tekstin yleisen kirjallisuustieteen perusopintoihin kuulunutta seminaarikurssia varten keväällä 2015. Tarkoitukseni oli käsitellä tekstissä tavalla tai toisella narratologiaa, ja koska en parempaakaan keskinyt, pyrin imitoimaan erään kuuluisan kirjailijan tyyliä, johon oli hieman aiemmin hurahtanut. Nimi on upotettu myös tekstiin, josta haastan Sinut, rakas Lukija, sen löytämään. -AP, 1/2016]
Emmanuel tilasi kahvin, Roselle riitti maksuton vesilasi.
Tarjoilija nyökkäili purukumin jauhamisen tahdissa ottaessaan tilauksen
vastaan. Emmanuel katsoi ulos ikkunasta, jossa kuoleva lokakuinen luonto
rimpuili viimeisillä oljenkorsillaan kesässä kiinni. Rose odotti.
”Ranska”,
Emmanuel sanoi. ”Muistatko sen? Siellä
olimme onnellisia.”
”Niin”,
Rose huokaisi. ”Kyllä. Niin me olimme. Kaikki kolme.”
Emmanuel
kääntyi katsomaan Rosea. ”Milloin se loppui?”
”Se ei loppunut”, Rose
kuiskasi. ”Se lopetettiin. Sinä teit sen. Minä tein sen. Me kaikki teimme sen,
mutta etenkin sinä.”
”Tupakkaa”,
Emmanuel sanoi. Hän otti askin rintataskustaan, taputteli esiin kaksi sätkää ja
vei toisen vapisevin käsin huulilleen. ”Tahdotko?” hän kysyi Roselta, tarjoten
toista sätkää. Emmanuelilla oli vaikeuksia raapaista sytyttimeen tuli.
”Helvetti”,
Rose puhahti ja otti sätkän vastaan. Hänen käsissään sytytin paljasti elonliekkinsä
nopeammin.
Emmanuel
imi sätkää intohimoisesti. ”Siellä me tanssimme. Ranskassa.”
”Me
olimme onnellisia”, Rose myönsi. ”Onnelliset ihmiset tanssivat.”
”Inhottaa
ajatella kuinka huonosti kaikki päättyi”, Emmanuel sanoi hetken hiljaisuuden
jälkeen. ”Tanssit loppuivat niin kovin äkisi. Onnellisuus haihtui ilmaan.”
Nuori
tarjoilijatar harppoi kahvilan poikki pöydän luo. Hän nyrpisti nenänsä
tupakoille, mutta ei sanonut mitään.
”Gnaaah!”
Emmanuel puuskahti maistettuaan kahvia. ”Hirvittävää kuraa. Yhtä pahaa kuin...
mikä sen hotellin nimi oli, muistatko?”
”Warrante”,
Rose vastasi hymyillen. ”Warrenten kahvi, nauroimme sille äidin kanssa vielä
pitkään kaiken jälkeen.” Rose ei koskenut vesilasiinsa. ”Hän on kuollut nyt,
joten sinun ei tarvitse kysyä mitä hänelle kuuluu. Voiko Alissa hyvin?”
”Alissa
oli kunnossa, kun viimeksi hänestä kuulin”, Emmanuel myönsi pitkän hiljaisuuden
jälkeen. ”En tiennyt äitisi kuolemasta, en todella tiennyt. Eihän hän kärsinyt?
Olihan hänellä joku läsnä, kun...?”
”Yksin”,
Rose sanoi. ”Äiti oli yksin viimeiset tuntinsa. Sairaalassa. Hänelle annettiin
kaikki morfiini, mitä vain suotiin annettavaksi, ja sitten hän...” Rose
pyyhkäisi kyynelen poskeltaan. ”Lähden nyt”, hän sanoi noustessaan seisomaan.
”Ole hyvä ja älä soita minulle enää. Minulle sinä kuolit pian Ranskan jälkeen,
onko selvä? Sydämesi jäi sinne, uskon.”
