Novelli: Haudankaivuu

Miehen silmät olivat pienet ja kaukana toisistaan. Hän tihrusti minua lasinsa yli, pöydän toiselta puolelta ja hymyili pientä hymyä, joka ei ollut huumoriton, mutta ei täynnä riemua ja elämäniloakaan. En pitänyt hänestä; epäilin, että harva jos kukaan piti edessäni istuvasta miehestä. Uskon, että se johtui hänen tavastaan siristää minimaalisia silmiään, virnistää ja sanoa loukkauksen kaltaisia ilkeyksiä keskustelukumppanista. Hänen piirteensä voivat vaikuttaa asiaan, myös, vaikka lähtökohtaisesti vastustankin ihmisten arviointia heidän ulkonäkönsä perusteella – mutta minkä sille voi, että hän toi mieleeni rotan.

En ollut varma kuinka olin päätynyt hänen seuraansa. Olin tullut töistä viettämään perjantai-iltaani ansaitun oluen tai kahden parissa lähimpään kapakkaan. Marianne oli jäänyt kotiin, valittanut migreeniä, mistä olin salaa tyytyväinen. Olin tilannut tuoppini, istunut pöytään ja selannut päivän lehden läpi; olin odotellut Aapoa ilmaantuvaksi, mutta hän ilmoitti puoli tuntia saapumiseni jälkeen, että vaimo oli pyytänyt jäämään kotiin. En antanut takaiskun pilata iltaani, vaan menin sinne, minne ilta minua johdatti. Join toisen ja kolmannen oluen, ja keskustelin tiskillä tuttavalliselta näyttävien miesten kanssa. Joku heistä tunsi rottamaisilla piirteillä varustetun miehen, joka esittäytyi puristamalla kättäni, ja jonka nimen unohdin kuultuani sen.

Puoleen yöhön mennessä istuimme kahdestaan tihrusilmäisen miehen kanssa ja mittailimme toisiamme pöydän yli. Meillä ei ollut mitään, mistä olisimme voineet puhua luontevasti, ja minusta tuntui kuin hän olisi tullut nukkumalähiön ainoaan kapakkaan vain halveksuakseen keskiluokkaisia perheenisiä kaljamahoineen. Olin häntä suurempi – pidempi ja painavampi – mutta massani oli sijoittunut keskivartalolleni, leukani alle ja kankkuihini, kun hänen kehossaan ei ollut pisaraakaan rasvaa, vaan pelkkää lihasta; ilman pienintäkään epäilystä ymmärsin, että hän olisi voinut piestä minut sairaala- tai hautaustoimistokuntoon.

Join olutta. Se oli pahaa, laimeaa ja lämmintä, mutta join silti. Katselin ympärilleni ja mietin, mihin kolme ystävälliseltä vaikuttavaa herrasmiestä, joiden seurasta pieni mies tihrusilmineen oli siirtynyt omaani. He olivat lähteneet johonkin, ilta oli kuljettanut heidän jalkansa pois luotani – ehkä he olivat helpottuneita siitä, että rottamainen mies oli jäänyt seuraani eikä takertunut heihin sen tiukemmin.

”Mitä teet työksesi, jos sopii kysyä?” kysyin. Yritin hymyillä rohkaisevasti. Jouduin huutamaan äänekkään manserokin yli ja ääneni kuulosti korvissani säälittävältä kimitykseltä.

Hän pudisti päätään. ”Et uskoisi, jos sanoisin.” Hän vilkaisi baaritiskiä kohti. ”Käyn hakemassa uuden. Tahdotko?”

Tuoppini pohja lähestyi, kuten vahva humala, ja vaikka tiesin, että jos joisin vielä yhdenkin, siitä ei hyvä heiluisi, sanoin juovani mielelläni Koffin hänen seurassaan. Se oli virhe, ja tiesin sen samalla hetkellä, kun hän poistui pöydästä. En pitänyt tavasta, jolla hän hyppelehti baarin poikki, vältellen tanssilattiaa, jossa kolme ikäistäni manaattia törmäili toisiinsa ikivihreäksi leimatun sävellyksen tahtiin. Ilmeisesti naiset kutsuivat toimintaa tanssiksi, mutta se oli samalla tavalla tanssia kuin oksennus vessanlattialla on Rembrandtin maalaus.

Mies tihrusilmineen palasi seuraani pian. Hän iski eteeni uuden tuopin halpaa ja vetistä olutta, jota läikkyi pöydälle. Hän virnisti jälleen minulle pöydän yli. ”Nuo ryhävalaat tuossa alkavat kohta laulamaan karaokea. Tiskillä on kansio täynnä kappaleita, ja näin yhden heistä vilkuilevan sitä kohti. He laulavat Aikuisen naisen, sano minun sanoneen – minulla on kuudes aisti näistä asioista.”

Huokasin. ”Luoja. Siinä vaiheessa nostan kyllä kytkintä.” Siemaisin olutta – se oli yhtä pahaa kuin edellinenkin tuoppi oli ollut. ”Et vastannut kysymykseeni, muuten. Siitä, mitä teet työksesi.”

”Vastasinpas. Sanoin, että et uskoisi, vaikka kertoisinkin. Harva uskoo, tuskin kukaan.” Hän hieraisi leukaansa; hänellä ei ollut sormusta nimettömässään, vaikka en ollut odottanutkaan näkeväni kultaista kuoleman kehää missään niin iljettävän miehen lähellä. ”Kerro minulle ensin jotain, okei? Mitä sinä teet työksesi? Ei, älä vastaa, minä tiedän kyllä.” Hän kumartui pöydän ylle ja tuijotti minua suoraan silmiin. Yritin pysyä tyynenä. Muutaman sekunnin jälkeen hän nojasi taaksepäin, naurahti ja levitteli käsiään. ”Teet samaa työtä, kuin mitä minä tein vain muutama vuosi sitten. Olet toimistossa töissä, istut tietokoneen ääressä kahdeksan tuntia päivässä, ajat kotiin perhe-Volvollasi ja katsot joka ilta kaksi tai kolme tuntia televisiota. Rakastelet vaimosi kanssa kerran tai kaksi viikossa. Lapsenne ovat muuttaneet kotoa viimeisen kolmen vuoden aikana, ettekä vielä tiedä mitä tekisitte heidän vanhoille huoneelleen ja koko asunnolle: myydäkkö kallis talo, kääriä rahat talteen ja matkustaa maailmalla asuntoautolla, vai säästää talo, tehdä siitä eläkeläispesäke ja kitkeä rikkaruohoja kunnes kuolo niittää teidät pois. Sinulla on ylipainoa, sen näkee kuka vain, mutta yrität syödä terveellisesti – välttelet pikaruokaa, syöt paljon kasviksia ja kalaa sekä olutta juot vain kerran tai kaksi kuukaudessa – mutta painosi ei putoa enää, koska et ole nuori mies, vaan vanha. Tunnet itsesi vanhaksi, kaavoihinsa kangistuneeksi luuseriksi, joka ei kykene enää oppimaan uutta, tekemään mitään jännittävää tai nauttimaan muusta kuin rauhallisesta illasta töllöttimen ääressä – sinusta on tullut juuri sellainen, kuin isäsi oli, ja jollaiseksi vannoit, että et ikinä tulisi. Himoitset töissäsi salaa sihteeriä, joka voisi olla tyttäresi, mutta et voi haluillesi mitään, sillä kun hän kumartuu kopiokoneen ääreen tiukassa hameessaan, korkokengillään huojahdellen ja jakkupuvun ylimmät napit avoimena, tunnet kuinka kuolleeksi luultu libidosi herää kuin Messias itse. Suunnittelet ostavasi kalliin urheiluauton – ei liian hienon, mutta riittävän kalliin kuitenkin, jonkin vanhan Corveten tai Mustangin, kenties – ja jonakin päivänä tulisit töihin sillä, nostaisit kierroksia parkkipaikalla ja vikittelisit sihteerin takapenkille ottamaan poskeen sinulta. Sellainen mies sinä olet.”

Haukoin ilmaa, leukani louskutti ei-mitään. Toin tuopin suulleni vain saadakseni sille jotakin järkevältä vaikuttavaa tekemistä, ja sisäistin kolmanneslitran maistamatta irvokkaan ohrapirtelön makua. Mieleni kävi ylikierroksilla: yritin ymmärtää kuinka tuo pieni mies tiesi niin paljon minusta – ei kaikki, mitä hän oli sanonut, ollut osunut oikeaan, mutta liian moni, jotta olisin voinut ohittaa hänen sanansa olankohautuksella.

Ennen kuin laskin tuopin pöydälle, mies jatkoi: ”Mietit kuumeisesti kuinka voin tietää näin paljon sinusta. En tiedäkään, henkilökohtaisesti ainakaan. Mutta kuten sanoin, olin samanlainen kuin olet nyt. Istuin turhanpäiväisessä toimistossa tekemässä turhanpäiväistä työtä, josta maksettiin niin paljon rahaa, että en voinut hyvällä omatunnolla lähteä sieltä. Suunnittelin eläköitymistäni ja miten käyttäisin kaiken uuden vapaa-aikani; vaimoni oli sitä mieltä, että meidän tulisi, kun kerran oli mahdollista, lähteä pitkälle matkalle, myydä mökki ja kadota läheisten näköpiiristä joksikin aikaa. Olisimme vain kahdestaan, hän sanoi. Minullakin oli ylipainoa, ylimääräistä rasvaa suolistoni ympärillä ja heltta leuan alla – tukanlähdölle en voinut mitään, mutta yritin kammata viimeisetkin haituvat peitteeksi paljaan ihon päälle. Tiedätkö mitä? En ollut onnellinen, en ollut tyytyväinen elämääni, vaikka olin muovannut siitä juuri sellaisen, kun luulin aina haluavani: minulla oli vaimo, rahaa, omistusasunto, kaksi autoa ja lapsia. Mutta en ollut onnellinen, koska olin vieraantunut liian kauas siitä, mitä alun perin olin: ihminen. En muistanut milloin viimeksi olin käynyt metsässä ilman, että olisin kuullut moottoritien jylyn taustalla; en tiennyt mitään mökin kunnossapidosta, talonrakentamisesta tai maanviljelystä, vaikka meillä oli mökki, meitä varten pystytetty omakotitalo ja pieni puutarha, jossa vaimoni viljeli kesäisin porkkanoita ja perunoita. En ymmärtänyt mitä oli elää ilman keskiluokkaista viitekehystä, miltä tuntui tuntea aamukaste jalkapohjissa, miltä tuntui syödä itse kaatamaansa riistaa. Olin vieraantunut ihmisyydestäni.”

Hän joi olutta ja irvisti. ”Mutta tein parannuksen”, hän jatkoi. ”Palasin ihmisyyteni lähteille ja lopputuloksen näet edessäsi.”

Hänen sanansa olivat lumonneet minut, vaikka en tahtonut myöntääkään sitä itselleni. Katsoin ympärilleni puolitäydessä kapakassa, jonka pienellä tanssilattialla kolme ryhävalaan ja mannerlaatan risteytystä törmäili toiseen voimalla, jota saattoi mitata Richterin asteikolla; yhdellä heistä oli käsissään kymmenkunta vuotta nuorempi mies, jonka sormet harhailivat vyötärölle ja sen allekin. Sieluani kylmäsi, koska joskus nuorempana olisin voinut olla tuo mies – epätoivoinen, yksinäinen ja himokas. Kuinka kaipasinkaan sitä aikaa. Olla nuori, vapaa ja tuntea jotakin muuta kuin tyytyväisyyttä – olla vihainen, iloinen, himokas, pelokas. Kaikki, mitä tunsin, oli turvallista tyytyväisyyttä, varmuutta siitä, että mikään voima maailmassa ei voisi viedä minulta elantoani, kotiani ja läheisiäni.

”Kuinka teit sen?” kysyin. Tanssilattian katsominen ei ollut särkenyt lumousta, vaan, jos jotakin, voimistanut sitä, lujittanut sen perustuksia.

Mies ojensi kätensä pöydän yli ja pyysi minua katsomaan hänen kämmentään. ”Näetkö nämä hiertymät, haavaumat ja rakot käsissäni? Ei, et näe, koska niitä ei enää ole siinä. Mutta niitä oli, paljon. Nyt käteni ovat tottuneet pitämään kiinni jostakin muusta kuin löysästä peniksestä, kun käyn kusella, mutta alku oli vaikeaa. Nyt kämmenten iho on kovaa kuin panssari, mutta… Laita kätesi tähän rinnalle. Katso, näetkö? Ihosi on pehmeää, vaaleaa ja löysää; minulla on se on tiukkaa, kovaa ja tummaa. Minun käteni olivat täysin samanlaiset kuin sinulla.”

”Mitä teit?” kuiskasin jylisevän musiikin yli. ”Kuinka teit parannuksen?”

”Aloitin pienestä”, hän sanoi. ”Meillä oli mökki Keski-Suomessa lähellä järveä. Niin kovin keskiluokkaista, eikö olekin? Kuitenkin, menin sinne viikkoa ennen vaimoani ja lastani kaksi vuotta sitten. Kesälomani alkoi etuajassa ja sanoin, että laittaisin mökkiä hieman kuntoon ennen kuin he tulisivat sinne, mutta totuudennimissä on sanottava, että en osannut silloin edes sahata lautaa suoraan, saati korjata vuotavaa kattoa tai niittää heinänmittaista pöheikköä parkkipaikalta. Vaimoni uskoi sanani, ja sen suurempia kyselemättä päästi minut mökille viikkoa ennen. Ehkä hänellä oli suhde naapuriin, kenties.

”Niin tai näin, menin mökille ja ensimmäisenä asianani siivosin talven yli seisoneen tönön katosta lattiaan. Tomutin pölyt lakanoista, pesin keittiön, lakaisin lattiat ja sitä rataa. Siinä meni yksi päivä. Toisena päivänä leikkasin pahimmat ruohomättäät pihatieltä ja parkkipaikalta. Kolmantena minulla ei ollut mitään tekemistä – televisiokaan ei toiminut, nettiäkään ei ollut – joten menin takapihalle tuolin kanssa ja luin kirjaa ensimmäistä kertaa vuoteen. Mitäkö kirjaa luin? En mitään erikoista, jotakin turhanpäiväistä dekkaria, joka on samalla kirjallisuuden tasolla kuin tositeevee on älyllisen leikittelin kanssa. Kun olin seurannut luotijunan vauhdilla kulkevaa elämysmatkaa suomalaisen etsivän näkökulmasta joitain tunteja, tulin katsoneeksi ympärilleni. Koivut ja männyt kasvoivat vierivieressä, linnut lauloivat puissa, metsän aluskasvillisuus kurkotti taivaita rehevänä ja villinä, eikä taustalta kuulunut moottoritien jylyä. Ainoa merkki ”sivistyksestä” olin minä ja se viihteen irvikuva, jota käsissäni pidin. Mietin, että täällä minä halusin kuolla. Kyllä, tänne, keskelle suomalaista metsää, pois kaupungin huutavista valoista ja kiireestä, tahtoisin laskea ruumiini viimeisen kerran levolle, koska vain täällä sielu voisi todella levätä. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?”

Nyökkäsin. Ymmärsin täysin mitä hän tarkoitti.

”Mietin asiaa vain hetken”, hän jatkoi. ”Se oli täysin mahdollista, täysin toteutettavissa, jos niin tahtoisin. Voisin vaikka saman tien aloittaa. Minulla oli lapio mukanani ja aikaa ennen vaimoni saapumista olisi riittävästi. Ehtisin kyllä kaivaa hautani itselleni, jos haluaisin.”

”Haudan?” puuskahdin. ”Kaivoit haudan itsellesi?”

Mies nyökkäsi. ”Mieti asiaa hetki: vietät pidemmän ajan haudassasi kuin missään muualla. Hyvä on, et ehkä ole kovin läsnä oleva, kun makaat siellä, mutta se on kuitenkin sinun kehosi viimeinen leposija. Eikä pelkästään sitä: se on myös sielusi viimeinen leposija. Eikö siis ole vain ja ainoastaan oikein, että saat itse päättää millaisessa paikassa sielusi lepää, hmm? Haluatko todella, että vietät ikuisuutesi vierivieressä tuntemattomien mitättömyyksien kanssa jonkin ylisuuren hautausmaan keskellä, jossa leskesi ja lapsesi voivat käydä sinua suremassa kaksi kertaa vuodessa? Ei, kukaan ei halua sitä, niin minä ainakin uskon. Me haluamme allemme graniitin, ympärillemme puita ja nyyhkyttävien omaisten sijaan lintujenlaulua. Se sopii suomalaiseen luonteeseen, eikö vain?”

Hänen sanoissaan oli vinha perä, vaikka en olisi myöntänyt sitä hänelle mistään hinnasta. Olisin mieluummin työntänyt jääpiikin hitaasti silmästäni sisään kuin tunnustanut tihrusilmäiselle miehelle, että hänen sanansa herättivät sisälläni jotakin, jonka en tiennyt edes nukkuvan: elämänhalun, kokeilunilon ja vapaudenkaipuun. Hän tuntui sanovan: on hyväksyttävää haluta jotakin muuta kuin mitä mainokset, televisio-ohjelmat ja vaimosi puolestasi haluavat. Jokainen ihminen – mies tai nainen uskonnosta, rodusta ja kansallisuudesta huolimatta – oli syntynyt vapaaksi, mutta kaikki kuolimme kuitenkin velvollisuuksien ja mahdollisuuksien kahlehtimina. Jokaisella oli oikeus kaivaa hauta sinne, missä halusi ikuisuuden levätä. Se oli ihmisyyden vähimmäisvaatimus, kuolla missä ja miten halusi. Jos halusi.

”Kaivoin itselleni haudan”, hän sanoi. ”Se kesti neljä päivää ja viimeinen päivä ennen vaimoni paluuta venyi pitkälle yöhön asti ennen kuin olin tyytyväinen lopputulokseen. Kun vaimoni tuli mökille, en esitellyt hänelle hautaani heti, vaan vietimme illan yhdessä ja rakastelimme. Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen näytin hänelle kaivamani kuopan ja selitin miksi olin tehnyt mitä olin tehnyt. Hän ei ymmärtänyt, vaan nauroi päin näköäni ja sanoi, että minusta oli tullut vanha ja seniili viikossa. Tappelimme, kuten arvata saattaa, ja päädyimme viettämään mökkiloman eri makuuhuoneissa. Erosimme kaksi kuukautta myöhemmin, koska hän ei ymmärtänyt minua enkä minä ymmärtänyt häntä; poikamme ei ymmärtänyt eroamme, kahdenkymmenenseitsemän vuoden avioliiton jälkeen. Ennen kuin avioero oli astunut voimaan, entisellä vaimollani oli jo uusi mies kainalossa, sellainen limanuljaska, jollainen olin ollut. Samoihin aikoihin muutin mökilleni, käytin valtaosan säästöistäni talvivaraston kokoamiseen ja viljelysoppaiden ostamiseen. Kevään tullen kylvin ensimmäisen satoni, kesällä söin ensimmäisiä oman maani tuotteita ja syksyllä teurastin sian, jota olin kesän ajan lihottanut.”

”Luoja”, sanoin, huokaisten. ”Menetit järkesi, vaimosi jätti ja ryhdyit mökkihöperöksi ukoksi, eikö niin? Jos muutit mökillesi viljelemään maata ja kasvattamaan sikoja, mitä teet täällä, alkukesäisenä perjantai-iltana lipittämässä huonoa olutta limanuljaskojen seurassa?”

Hän viittoi ryhävalasta kourivan miehen suuntaan. ”Veljeni raahasi minut takaisin yhteiskuntaan, kuten hän asiaa kutsuu. Nyt hän on raahannut itsensä ihratynnyreiden väliin, tosin. Tämä oli hänen ideansa rentouttavasta ja idyllisestä perjantaista.”

Join tuoppini tyhjäksi. ”Olet hullu”, totesin. ”Minulla on vaimo kotona odottamassa, joten suo anteeksi.”

Mies tihrusilmineen katseli poistumistani. Tunsin hänen silmät selässäni, kun harpoin huojuvin askelin parkkipaikan poikki, mutta en katsonut taakseni, vaan kävelin kotiin, toivoen, että seuraavana aamuna krapulani olisi siedettävällä tasolla.

**

Marianna ei ymmärtänyt tuskaani, kun kouristelin vessanpöntön yllä. Tai ehkä hän ymmärsi liiankin hyvin, nyt kun asiaa mietin. Joka tapauksessa hän ilakoi kärsimykselläni, nautti ei-niin-salaisesti siitä, että olin ylittänyt rajani, juonut liikaa ja jouduin maksamaan siitä. Humalassa kotiin kompuroinnissa, vaimon herättämisessä keskellä yötä ja aamulla oman oksennuksen peittämänä heräämisessä oli raamatullista oikeudenmukaisuutta, hän oli sanonut minulle useita kertoja. Sillä kertaa olin ehtinyt vessaan asti, enkä ollut pahimmassa änkyräkännissäni, mutta olin kyllä lyönyt oikein huolella yli.

Kun suustani purkautui kellertävän ruskeaa, osin vatsalaukkuni sulattamaa mallaspirtelöä, haudankaivuu oli viimeinen asia mielessäni. Toiseksi viimeinen asia, jos tarkkoja ollaan, sillä krapulaolut oli vielä kauempana. Keskustelu väljähtäneiden tuoppien äärellä tuntui humalapainajaiselta, järjettömältä ja muodottomalta kokemukselta, joka oli tapahtunut jollekin toiselle, sille henkilölle, joka minusta tuli kun join.

”Oletko nyt tyytyväinen, hmm?” Marianna kysyi, kun kampesin ylös vessasta ja kaaduin sohvalle. Oloni oli huonompi kuin vuosiin. ”Aapo ei osaa hillitä juomistaan enää. Joskus hän oli varsin maltillinen, mutta Ritva on tuonut ulos huonoimmat puolet hänestä. Se mies juo itsensä vielä putkaan tai hautaan.”

Peitin silmäni kädellä, jotta auringonpaiste ei raastaisi tappisolujani silpuksi. ”Aapo ei tullut. Ritva oli pyytänyt jäämään kotiin.”

Marianna katsahti ylös kirjasta, jota luki, ja kurtisti kulmiaan. ”Jos Aapo ei ollut baarissa, niin kuka sinut juotti tuohon kuntoon? Kulta, sinä konttasit eteisestä makuuhuoneeseen.”

”En kysynyt hänen nimeään”, sanoin, kuin se olisi selittänyt kaiken tai edes jotain. ”Tapasin hänet eilen. Juttelimme tovin ja tulin juoneeksi yhden liikaa. Ei mitään sen kummempaa.”

Vaimoni pudisti päätään. ”Älä yritä vedättää minua, okei? Sinä tiedät, missä rajasi kulkevat, etkä vahingossa mene juomaan yhtä liikaa. Olen nähnyt sen tapahtuvan useammin kuin jaksan laskea tai edes ajatella. Sitä paitsi”, hän lisäsi kääntäen katseensa takaisin dekkarin pariin, ”et ollut viimeyönä yhden ylimääräisen kännissä.”

Annoin hänelle lukurauhan. Tiesin juoneeni vain yhden liikaa, mutta vanhoilla päivillä maksa ei enää ole nuoruuden uhonsa tasolla, ja yksikin liikaa voi olla ero elämän ja kuoleman välillä – tai krapulan ja pirteän herätyksen välillä. Päässäni jyskytti, suussani maistui oksennus ja lihaksiani jomotti kramppimaisen oksentamisen jäljiltä. Mutta sieluni pahoinvointi oli kehoni kurimusta pahempi, kuten krapularallissa aina – jos liiallinen juominen ei veisi kykyä ajatella, toimia ja elää seuraavalta päivältä, vaikka keho voisi kuinka huonosti, uskoisin juovani enemmän. Kun minulla menee yli, seuraava päivä kuluu sängyn tai sohvan pohjalla, peittoihin ja viltteihin kääriytyneenä, pimeässä huoneessa kiroamassa jokaista narahdusta, jota vanha rintamamiestalo päästää. Olen aina ollut saanut asioita aikaan – tehnyt joka päivä jotakin, kykenemättä pysyä paikalla pitkiä aikoja – ja tekemättömyys, kankkusen mukanaan tuoma toimettomuus on pahempaa myrkkyä itsetunnolleni kuin etanoli maksalleni.

Ajatukseni harhailivat takaisin mieheen, joka sanoi olleensa samanlainen kuin olen. Hän oli näyttänyt hyvältä, ikäistään nuoremmalta, jos oli uskominen hänen sanomisiinsa. Hänen kroppansa oli ollut jäntevä, mutta ei lihaksikas – hän ei näyttänyt siltä, että hän pumppasi rautaa salilla monta tuntia päivässä steroidien kiskomisen välissä, vaan siltä, että hän oli tehnyt töitä käsillään ja ruumiillaan pitkän aikaa. Kun ajattelin omaa ruumistani, tunsin häpeän ja itseinhon pistoksen, joka ei ollut täysin vieras, mutta ei myöskään usein kahvilla käyvä hyvänpäiväntuttukaan: jos ikäiseni mies saattoi näyttää niin hyvältä kuin tuo pieni virnistelijä oli näyttänyt, miksi tyydyin näyttämään ihratynnyriltä, jolla on jalat? En ollut koskaan häpeillyt bodareiden lähistöllä, koska minusta oli aina tuntunut siltä, että he yrittivät täyttää tyhjän elämänsä hedonistisella ruumiillisuuden palvonnalla – heidän sijaansa jäntevät ja hoikat ihmiset olivat syanidia itsekunnioitukselleni ja omantunnonarvolleni. Jos en olisi ollut niin pahassa kanuunassa, olisin lähtenyt lenkille, Mariannan kummeksuvista ja toisinaan pilkallisista sanoista huolimatta.

Lenkin sijaan paistoin paketin pekonia. Niiden kylkeen käristin hieman munakasta ja purkillisen papuja. Kysyin tahtoiko vaimokin maistaa krapulamättöäni, mutta hän kertoi yrittävänsä vahtia linjojaan. Kuulin hänen sanoissaan kätketyn piikin ruokailutottumuksistani. En välittänyt piruilusta, koska olin krapulassa – minulla oli oikeus syödä epäterveellisesti, koska olin saanut synninpäästön keholtani vessanpöntön äärellä.

Iltapäivästä ajatukseni palasivat siihen, mitä pieni jänteikäs mies oli kertonut. Hän oli vaikuttanut siltä, että hän todella tiesi, mitä puhui – kuin hän olisi itse todella kokenut sen kaiken, vieroittanut itsensä sivistykseksi mielletyn keskiluokkaisuuden kahleista. Hänen muutoksensa oli alkanut siitä, että hän oli kaivanut itselleen haudan mökkinsä takapihalle. Ajatus houkutteli minua edelleen, hitaasta laskuhumalastani huolimatta; mahdollisuus valita paikka, jossa saisi viettää lopun ajan ja odottaa väistämätöntä maailmanloppua, tuntui niin oikealta, että luulin aina suunnitelleeni sitä, jollakin tasolla.

Lapsena olin juossut metsissä, kaivanut kuoppia, kerännyt marjoja, rakentanut majoja… metsä kotitaloni takana oli ollut toinen kotini aina teini-ikään asti, jolloin kaikki oli muuttunut. Muutimme maalta kaupunkiin, kerrostalolähiöön, ja kotoisa sekametsä oli vaihtunut kotoisaan sekakäyttöön; kiinnostukseni luontoa ja kasvillisuutta kohtaan sai uuden muodon, sellaisen, jossa saatoin nauttia niitä sätkään käärittynä ja alkoholiin imeytettynä. Teininäkin – kaikista kokeiluistani huolimatta – halusin aina metsään, kävin pitkillä lenkeillä läheistä pururataa kiertäen ja mätään ojaan kiviä viskoen. Kaverini eivät ymmärtäneet, vaikka monilla heistä oli samanlainen tausta; he yrittivät jättää menneet taakse, jättää metsät, pellot ja suot historiaan, ja syleillä tulevaisuutta, nykyaikaa ja modernisaatiota, kaupungistumista ja globalisaatiota. Hitaasti, kuin kehosta poistuva etanoli, vanhat ajatukseni sulautuivat uusiin, laimenivat ja katosivat. Kun kirjoitin ylioppilaaksi – ensimmäisenä suvustani – olin jo täysin nykyaikaistunut, globaali intellektuelli, joka syleili maailmankansalaisuutta ja humaanisuutta takapajuisen metsästämisen ja kalastuksen sijaan.

Marianna oli halunnut mökin Keski-Suomesta, joten olimme ostaneet sen. Edes silloin, kun ensimmäisen kerran perheenä vietimme kaksi viikkoa rumassa punaisessa hökkelissä ilman kunnollista putkistoa, sähkönjakelua tai kulkuyhteyksiä, en tuntenut nostalgian piikin pistosta sielussani. Edes silloin en tahtonut lähteä metsään, syleillä jokaista puuta vuorollaan ja syödä marjoja pensaista. Silloin tahdoin vain rentoutua, istua alas ja olla murehtimatta liiaksi rahasta tai ajasta tai aikatauluista.

Kun mies pienine silmineen oli kertonut kuinka hän oli kaivanut haudan mökkinsä takapihalle eikä hänen vaimonsa ymmärtänyt, jokin liikahti sisälläni. Yksinkertaistaen voisin kai sanoa, että tuona hetkenä, vaikka en sitä silloin tiennytkään, elämäni suunta muuttui tyystin. Enää en kulkenut kohti eläkettä, diabetesta ja kuolemaa eturauhassyövän kanssa. En tiennyt mihin olin matkalla, mitä kautta olin sinne menossa, mutta kun mietin miltä lapionvarsi tuntuisi käsissäni, tiesin, että paluuta menneeseen ei ollut. Olin muuttunut mies.

Minun oli vain keksittävä kuinka kertoisin sen Mariannalle.

**

Kului viikko enkä tehnyt asialle mitään. Ajattelin, että kun aika olisi oikea, oikea keino löytyisi kyllä, oikeat sanat putkahtaisivat mieleeni. Kesä edistyi, juhannus lähestyi ja viikko sen jälkeen alkava lomani häilyi horisontissa kuin nouseva aurinko. Raapustelin töissä sanomalehtien marginaaleihin kuvia laipioista ja hautakivistä. Työkaverini eivät huomanneet mitään erikoista käytöksessäni, eivät kyselleet kuka oli kuollut, kun aatokseni olivat niinkin synkässä aiheessa. Heillä oli omat murheensa, omat ongelmansa, omat kasvutarinansa. Kahvi- ja ruokatauoilla keskustellessani muiden työntekijöiden kanssa huomasin, että emme keskustelleet toistemme ongelmista, vaan kerroimme omistamme, paiskasimme ne seinää vasten ja otimme kimmokkeet vastaan.

”Hei, mitä kuuluu?”

”Hei, hyvää kuuluu, kiitos kysymästä. Vaimolla on taas se aika kuukaudesta.”

”Joo, niin minunkin. Vaihdevuodet varmaan alkamassa, kun on tullut niin kiukkuiseksi.”

”Sama juttu, sama juttu. Jokerit ottivat ja hävisivät sitten, taas kerran. Pitäisi alkaa kannustamaan jotakin toista joukkuetta.”

”Bluesilla on hyvä putki päällä.”

”Lukon peli-ilmeessä on jotakin sitä jotakin, tiedätkö?”

”Mm-hmm, totisesti.”

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuo ei ole keskustelua, koska siinä ei pureuduta mihinkään aiheeseen kunnolla, vaan heitellään omia ajatuksia, jotka liittyvät tai sitten eivät edelliseen lausahdukseen, ja kutsutaan sosiaalista tapahtumaa. Kaiken, mitä sanottiin, olisi voinut korvata sanattomalla lallattelulla, ja kumpikin keskustelijoista olisi kasvanut yhtä paljon.

Näin kaksinaismoralismia kaikkialla, tyhjiä lauseita, tautologioita, sosiaalista pintaliitämistä ja eettistä keskustelua, joka on samalla tavalla eettistä ja keskustelua kuin kuivalle maalle heitetyn kalan rimpuilu on uimista. Ihmiset kulkivat päivästä toiseen vailla huolenhäivää, mutta kaikki huoli maailmassa harteillaan; he eivät välittäneet, mitä ympärillä tapahtui, mutta kun omasta navasta löytyi nöyhtää, sitä tutkittiin viikko kaupalla, pyöriteltiin sormissa ja jaettiin kuvia sosiaalisessa mediassa. Näin itseni osana heitä, kaatamassa mukahauskalla tekstillä varustettuun kuppiin keskinkertaista kahvia ja kertomassa omista huolistani – kuinka pojan opiskelupaikan saanti kesti niin pitkään, kuinka auto piti käynnistäessä erikoista ääntä ja kuinka koiran juoksentelu oli vähentynyt iän myötä radikaalilla tavalla. Olinko oppinut mitään kanssaihmisistä – niistä, joilla oli todella väliä, sillä kun aika minusta jättäisi, jäisi maan pinnalle vain ihmiset, jotka muistaisivat minut? Tiesin heidän nimensä, heidän kasvonsa ja joitakin pinnallisia faktoja jokaisesta, mutta minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä kukin heistä todella ajatteli, miltä heistä todella tuntui tai edes mistä he olivat kotoisin.

Kaksi viikkoa krapula-aamuisen ilmestyksen jälkeen keräsin rohkeuteni, suljin television ja käännyin 

Mariannan puoleen. Hän luki uusinta suositun suomalaisen dekkarikirjailijan tuotosta. ”Kulta”, sanoin, avaten keskustelun. ”Olen ajatellut, että kun on lomakin tulossa, niin…” Huokaisin. ”Mitä jos menisin mökille hieman etuajassa? Viikko, ehkä, tai joitakin päiviä edes? Laittaisin paikkoja kuntoon, korjaisin vuotavan katon ja häätäisin ampiaiset vintiltä – sellaista pientä ja pakollista. Ehtisin viettää hetken aikaa rauhassa, pysähtyä tyystin. Kuunnella lintujen laulua ja niin edelleen.”

Vaimoni nosti katseensa kirjasta, kurtisti kulmiaan ja naurahti. ”Miksi?”

Kohautin harteitani. ”Tahtoisin hieman omaa aikaa.”

Hän tuhahti. ”Jaa. Onko sinulla joku toinen nainen, vai? Viikko aikaa panna häntä nurmikolla niin, että selkä on vihreänä vielä kuukauden jälkeenkin?”

”Ei”, sanoin. ”Olisin aivan yksin. Tekisin pieniä välttämättömiä korjaustoimia. Kuistin kaide on roikkunut jo vuosia, ja ajattelin, että jos lainaisin veljeltäsi työkalupakkia, niin voisin…”

Marianna nauroi. ”Sinä? Korjaamassa kaidetta?”

Pidin ääneni tyynenä, vaikka suuttumus kuplikin pinnan alla. ”Kerta se olisi ensimmäinenkin. Jos lopputulos ei miellytä, voit pyytää veljesi paikalle, ja hän voi korjata sen sitten uudestaan.”

”Hyvä on, hyvä on, älä nyt suotta kimpaannu, leikkiähän tämä vain.” Se ei ollut, ei täysin. ”Jos todella tahdot, niin kyllä se sopii. Voisin sillä viikolla käydä hieman tyttökavereitteni kanssa shoppailemassa ja syömässä. Kuin ennen vanhaan.”

Olin aina inhonnut niitä haaskoja, joita Marianna kutsui tyttökavereikseen. He olivat joukko kimeä-äänisiä ja pinnallisia korppikotkia, jotka olivat matkalla kohti täydellistä lepakoitumista; he toivat esiin vaimostani piirteitä, jotka pysyivät onneksi piilossa kaiken muun aikaan. Heidän kanssaan Marianna alkaa käyttäytyä kuin olisi juuri täyttänyt kahdeksantoista ja heidän räkätyksensä kuuluu peninkulmien päähän. Pidin mölyt mahassani.

”Kuten tahdot, kulta”, sanoin kääntäen television päälle. Keltainen perhe Springfieldistä sikaili jälleen.

Marianna katsoi minua pitkään kirjansa yli. Pidin silmäni tiukasti naulittuna teeveeruutuun, mutta syrjäsilmällä näin, että hänen vihreät silmänsä eivät värähtäneetkään. Lopulta, ehkä minuutin tai kahden hiljaisuuden jälkeen, hän kysyi: ”Mikä sinuun on mennyt? Miksi tahdot noin kipeästi pois luotani, että olet valmis sysäämään minut tyttökavereitteni seuraan? Missä ovat piikittelyt, ivat ja vittuiluun verhotut veriset loukkaukset, joita aina heistä heittelet ilmoille?” Hän siristi silmiään. ”Ei kai sinulla oikeasti ole toista naista?”

”Ei ole”, sanoin tyynen rauhallisesti. ”Minusta vain kuulostaa hyvältä, että voimme molemmat viettää hieman aikaa omillamme, tekemällä sitä, mikä tuntuu hyvältä. Tiedätkö, ehkä minusta on tulossa enemmän ja enemmän isäni kaltainen, mutta viime aikoina olen tahtonut vain tehdä asioita käsilläni. Korjailla kaikkea, näperrellä vasaran ja naulojen kanssa ja hakata siinä ohessa vähän halkoja. Kainuussa me aina kesäisin vietimme kaikki päivät pihalla, tekemässä töitä tai sitten ihan vain samoilemassa metsässä. Sano mitä sanot Altzheimerista, seniilisyydestä tai lähestyvästä eläkkeestä, mutta tahdon viettää hetken aikaa eristyksissä ihmisistä ja kaikesta tästä”, sanoin levitellen käsiäni, kuin eleeni olisi koonnut yhteen talon, kaupungin ja koko yhteiskunnan ympäriltäni. Näytin kämmeniäni Mariannalle. ”Nämä kädet eivät ole nähneet pisaraakaan ruumiillista työtä sitten ala-asteiän. Kokeille kuinka pehmeät ne ovat! Kuin vatsaläskiä!”

Vaimoni katsoi käsiäni, mutta ei kokeillut kämmenten ihoa. ”Tiedän kyllä, että kätesi ovat pehmeät. Minä pidän niistä, koska kun kosketat minua, otteesi on lempeä ja hellä, ei kova ja macho, kuten miehillä yleensä. Muistatko Joonaksen, ensimmäisen poikaystäväni? Hänellä oli kovat kädet ruumiillisesta työstä. Hänellä oli myös hirmuiset lihakset, jotka eittämättä näyttivät hyvältä hihattomassa paidassa. Mutta hänen kosketuksensa oli kova ja jos hän innostui likaa, hän satutti minua ymmärtämättä tehneensä niin. Kun erosin hänestä, sanoin itselleni – taisin kirjoittaa sen päiväkirjaanikin, jos oikein muistan – että mies, jonka kanssa haluan lapsia, ei tee ruumiillista työtä, vaan hänen kosketuksena on oltava pehmeä.”

Huokaisin. Katsoin kämmeniäni. Ne ällöttivät minua, kuvottivat. ”Minun täytyy tehdä tämä. Tämä yksi asia, yhden viikon ajan. Kun se on taaksejäänyttä elämää, palaan tänne ja koskettelen sinua hennosti pehmeillä käsilläni loppuelämäni ajan. Helvetti, testamenttaan käteni sinulle, että voit hipelöidä niitä vielä senkin jälkeen, kun aika minusta jättää.”

Marianna kikatti, kuin pieni tyttö. ”Sopii minulle, sopii minulle, totisesti. Sitten voin aina kantaa sinua mukanani.” Hän huokaisi, sulki vihdoin kirjan ja suuteli minua. ”Mene, kulta, mene ja vietä viikko maalla ilman ketään muuta. Leikkaa nurmikko, hakkaa halkoja, korjaa kaide tai samoile metsässä, kunnes jalkasi putoavat irti, mutta älä anna viikon venyä kahdeksi, okei?”

”Hyvä on”, sanoin. Se oli elämäni suurin valhe.

Lähtöäni edelsi viikon valmistelukierre. Kiersin hermorauniona ympäri kotia, haalien röykkiöön kaiken, mikä olin mahdollisesti ottamassa mukaan, ja heivaten valtaosan takaisin kaappien perukoille. En ymmärtänyt miksi olin niin hermostunut, miksi stressasin siitä, että saisin olla yksin. Mariannaakin huvitti seurata hätääntynyttä sekoiluani; hän vertasi sitä useammin kuin kerran neitsyttään menettävään teiniin.

Kun lähdönaika tuli, koin olevani valmis. Volvon takakontissa oli vaatteita monen kuukauden tarpeiksi, ruokaa komppanialle ja lavallinen olutta, kaiken varalta. Olin myös lainannut Mariannan veljeltä työkalupakin täynnä ruuvimeisseleitä, vasaroita ja… ties mitä. En edes tiennyt työkalujen nimiä, saati käyttötarkoituksia, ja olisin ollut pahemmin hukassa kuin merirosvo Siperiassa, jos olisin yrittänyt saada niillä mitään aikaan. Ainoat työkalut, joita uskoin tarvitsevani, olivat rautakaupan muovipussissa: hakku ja taittovartinen lapio, joissa oli vielä hintalaput kiinni.

Marianna saattoi minut autolle. Hän hymyili kauniisti. ”Ehkä tämä on hyvä idea”, hän sanoi. ”Ehkä me vain tarvitsemme hieman aikaa erillään.”

”Ehkä”, sanoin. ”Ehkä sinä tarvitset aikaa tyttökavereittesi kanssa ja minä kaidetta korjatessa.”

Suutelimme. Sen jälkeen istuin autoon ja lähdin pihasta. Ajomatkalla mietin paikkaa, mihin kaivaisin itselleni haudan.

**

Mökki oli rakennettu joskus kuusikymmentäluvulla pienen perheen kodiksi keskelle metsää. Lähimpään kyläpahaseen oli matkaan kymmeniä kilometrejä, jos seurasi pomppuisia ja ahtaita hiekkateitä, ja lähimmät naapurit olivat järven – jolle oli matkaa joitakin kymmeniä metrejä mökin ovelta – toisella laidalla, hekin keskiluokkaisia ja –ikäisiä mökinomistajia, jotka olivat tai eivät olleet paikalla, kun kaarsin pihaan. Talossa oli kaksi kerrosta, ei vesijohtovettä, sähkögeneraattori kellarissa, ulkohuussi ja liki vuoden asumattomuuden jäljiltä toista kymmentä ampiaisen pesää. Piha oli rehevöitynyt, villiintynyt kuin hylätty niitty, ja viime käyntini jälkeen suuri muurahaiskeko oli ilmaantunut olohuoneen ikkunan alle.

Talo oli ollut Mariannan valinta. Hän oli tahtonut mökin, jossa ei ollut nykyajan hienouksia, ei naapureja lähistöllä, ei mahdollisuutta päräyttää autolla kauppaan ostamaan maitoa tai jäätelöä, koska sattui hiukomaan. Hän oli sanonut, kun olimme selanneet myynti-ilmoituksia saman näyttöpäätteen äärestä kymmenkunta vuotta aiemmin, että hänen tahtoi, että mökille mentiin irrottautumaan kaupunkielämän jatkuvasta sykkimisestä, loputtomasta hälinästä ja erityisesti iänkaikkisesta stressistä. Ymmärsin vihdoin, mitä hän tarkoitti, mutta minulle se ei riittänyt – minusta ”pakohuussi”, kuten vaimoni mökkiä nimitti, ei ollut irtiotto stressaavasta kaupunkielämästä, vaan stressaavan kaupunkielämän näkemys irtiotosta. Vaikka pakohuussista puuttuivat kunnollinen viemäröinti ja verkkovirtajakelu, talon pihalla oli kaivo, josta puhdasta vettä pumppasi 2000-luvun teknologialla varustettu laitteisto, ja autotallissa – joka oli muuttunut romuvarastoksi ensimmäisenä kesänä mökin ostamisen jälkeen – oli sähkögeneraattori kännykän lataamista varten. Talo notkui kirjoja, vanhoja ja homeen täplittämiä pokkareita, jotka oli pinottu olohuoneen eteläseinää vasten sekalaisiin pinoihin. Pakohuussi oli pikemminkin Mariannan mökki, jossa hän sai lukea jonninjoutavia dekkareitaan ja jännäreitään ilman tympäännyttäviä ja illuusiota rikkovia velvollisuuksia.

Tyhjensin Volvon tavaroistaan. Kannoin laukkuni toisen kerroksen makuuhuoneeseen tarkistettuani ensin, että ampiaiset eivät olleet vallanneet sitä. Käteni hikosivat päästä kokeilemaan kuinka lapion taittovarsi lukkomekanismeineen toimisi, mutta maltoin itseni; olin jo päässyt niin pitkälle, että ei sopinut pilata kaikkea hätiköimällä turhia, vieläkään. Ensin minun oli kunnostettava mökkiä, tehtävä jotakin, mikä antaisi vaimolleni luulon siitä, että olin todella nikkaroinut viikon verran kaidetta ja leikannut nurmikkoa.

Käytin kaksi päivää – aivan kuten nimettömäksi jäänyt mies baarissa – kunnostamalla mökkiä. Siivosin ampiaispesät pois, myrkytin ne ja heitin ikkunasta pihalle. Revin vanhan kuistin kaiteen irti, mutta en tehnyt uutta – olin keksinyt täydellisen selityksen siitä, kuinka olin tehnyt parhaani ja yrittänyt useita kertoja tehdä hienoa kaidetta, jossa olisi ollut Michelangelon tasoisia veistoksia, mutta valitettavasti tuotokseni olivat olleet amatöörimäisiä räpellyksiä, ja lopulta kuisti tyystin ilman kaidetta näytti esteettisesti miellyttävämmältä kuin kuisti vinolla tai minun tekemällä kaiteella. Niitin metristä heinää ruostuneella viikatteella, jonka olin tuonut mökille edellisenä kesänä. Yritin keksiä keinoa hävittää muurahaiskeon, mutta yhdyskunnan koti kohosi polveni korkeudelle eikä se ollut todella niin pahasti autotien tai sisäänkäynnin edessä, että sen tuhoaminen olisi ollut välttämätöntä. Kun ajattelin keon hävittämistä, olin kateellinen pikkupirulaisten suorituksesta, mutta myös halveksuin itseäni, että edes saatoin kuvitella mitään niin ala-arvoista kuin kauniin ja luonnonmukaisen rakennelman tuhoamista sen takia, että se aiheutti minulle lievää epämukavuutta.

Toisen päivän iltana suoristin itseni sohvalle, joka natisi allani ja josta olin tappanut enemmän luteita kuin laki sallii, ja korkkasin ensimmäisen olueni. Katselin ikkunasta takapihalle, jossa villi metsä ympäröi ulos kannettuja aurinkotuoleja, parvekekalusteita ja pallogrilliä. Etsin maisemasta maamerkkejä, yksittäisiä kiinnekohtia, joiden mukaan olisin voinut suunnistaa, joiden avulla olisin voinut paikallistaa ideaalin lepopaikkani. Mutta en voinut päättää hautapaikkaani sisältä käsin, vaan minun olisi mentävä sinne itse, tunnusteltava käsilläni sammalta ja multaa, löydettävä paikkani maailmankaikkeudessa, mutta ilman sitä new age –roskaa, joka oli vain lasipalloja, ennustajaeukkoja ja narkoottisia kasveja. Minulle paikkani maailmankaikkeudessa merkitsi sitä, että kun kuolisin, minut laskettaisiin maahan ja minusta tulisi maata. Madot, bakteerit ja luonto itse ottaisivat ruumiini, hajottaisivat sen ja sulauttaisivat sen itseensä. Ennen sitä olisin vain elollinen olento elollisten olentojen täyttämällä planeetalla, mutta sen jälkeen olisin jotakin enemmän, jotakin muuta.

”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet menevä”, sanotaan, kun vainaja lasketaan puuarkussa mullan syleilyyn modernissa versiossa tapahtumasta, joka on vanhempi kuin ihmiskunta. Ei tarvita puuarkkuja, ei tarvita hautakiviä, ei tarvita surevia omaisia, vaan tulisi olla vain kuoppa maassa, johon vainaja lasketaan ja luonto ottamassa itselleen sen, minkä se on ihmissielulle syntymässä lainannut. Kaupunkilaiset eivät ymmärrä tätä, eivät tahdo käsittää, koska se ei koske heitä itseään – heille kuolema on surullista, koska he tuntevat olonsa surulliseksi. He eivät kykene käsitteellistämään sitä, että kuolema on väistämätöntä, eräänlainen lopullinen eräpäivä, jonka jälkeen uusintakerrat ovat loppuneet ja lainattu kroppa on annettava takaisin, jotta joku toinen voisi elää.

Illan hämärtyessä ja ajatusteni jatkaessa filosofista juoksuaan kohti väistämätöntä päätepistettään, sade alkoi putoilla hitaasti taivaalta. Se ei ollut tihkusadetta, ei lihavia pisaroita iskeytymässä maahan kuin kivet järven pintaan, vaan se oli kesäsade – lämmin ja lempeä, mutta silti voimakas. Halutessaan se olisi voinut muuttua ukkoseksi, iskeä salamoilla tönööni ja polttaa sen maaksi, mutta se ei tehnyt niin, vaan pisarat tipahtelivat säännöllisen epäsäännöllisesti niitettyyn nurmeen, koskemattomaan muurahaiskekoon ja pallogrillin ruostuneeseen kupuun. Katselin ja kuuntelin kuinka sade rummutti ikkunoita. Puhalsin kynttilän sammuksiin, laskin tyhjän tölkin pöydälle ja oikaisin itseni levolliseen asentoon sohvalle. Annoin sateiden tanssin ja laulun tuudittaa minut uneen.

Unessa istuin baarissa tihrusilmäisen miehen kanssa. Manaatit heiluivat ja ääntelehtivät Paula Koivuniemen tahtiin tanssilattialla, oluessani kellui räkäklimppejä ja tihrusilmän veli kertoi tiskillä härskiä vitsiä siiamilaisista kaksosista punaisten lyhtyjen alueella.

Tihrusilmä katsoi minua. ”Hei”, hän sanoi ja ojensi kätensä. ”Mukava tavata, jälleen.”

Tartuin käteen. ”Hei. Olen päässyt pitkälle, sitten viime keskustelumme jälkeen. Olen ostanut hakun ja lapion, ja olen lähtenyt mökille kaivamaan hautaani, ja…” Vaikenin. Sanani kuulostivat vääriltä, teennäisiltä.

Mies nyökkäsi. ”Teoillasi osoitat kuinka kaupunkilainen todella olet. Ymmärrät sen varmasti itsekin.” Hän maistoi oluttaan, irvisti ja työnsi tuopin kauas kätensä ulottumattomiin. ”Et tee mitään itse. Idea haudankaivuusta on peräisin minulta, hienot ajatuksesi siitä, miksi teet mitä teet, ovat vain hiilikuitukopioita parempien ajattelijoiden sanoista. Sinulle yksilöllisyys, vapaus ja modernisaatiosta irtautuminen tarkoittavat samaa, kuin mitä ne tarkoittavat minulle, koska suurin omaisuutesi, jonka olet koskaan voinut omistaa, on ajatuksesi, mutta ne olet kaupannut pois vuosikymmeniä sitten, jos niitä sinulla on koskaan ollutkaan. Sinulle kerrotaan kuinka asiat ovat, kuinka voit parantua huonoista tavoistasi, kuinka sinun tulisi kävellä, kuinka istua, kuinka syödä, mutta vaikka et aina tottelisikaan auktoriteetteja, päätösvaltasi rajoittuu binääriseen vaihtoehtoon: totella auktoriteetteja tai kapinoida auktoriteettien sanoja vastaan. Tätäkö on yksilöllisyys, sinulle? Kyseenalaistitko koskaan sitä, että se, mikä toimi minulle, ei välttämättä toimi sinulle?” Hän laski katseensa vyötärölleni. ”Olet kussut housuusi.”

Heräsin, hätkähtäen. Haaravälini oli märkä ja löyhkä olohuoneessa hirmuinen. Kirosin, syljin hirvittäviä sanoja ilmoille. Sade jatkui yhä, mutta heikompana, voimattona kuin tahtonsa menettäneenä. Mies unessani oli ollut oikeassa: olin kussut housuuni ja siinä samalla likiantiikkiselle sohvalle.

**

Kylmän aamiaisen jälkeen nostin lapion ja hakun olalleni ja astelin mökin ovesta pihalle. Kiersin pakohuussin ympäri ja punnitsin takapihaa katseellani. Saniaiset, karhunputket ja nokkoset olivat täyttäneet aukean kuin korpit taistelukentän aseiden vaiettua. Niiden välistä näkyivät siirtomaalohkareet, jotka olivat tasaisen sammalpeitteen alla, ja ylösviettävä kallio, joka kipusi kilometrin matkalla metsässä sata metriä kukkulan laelle, josta näki kirkkaalla säällä lähimpään kylään. Sade, joka putoili kasvoilleni, oli lämmintä ja virkistävää.

En voinut kaivaa hautaani mökin takapihalle. Se ei tuntunut oikealta; olin liian lähellä pakohuussia. En tahtoisi viettää ikuisuutta ruostuneen pallogrillin varjossa, käristyvää makkaraa nuuhkien. Hautapaikkani tulisi olla syrjemmässä, kauempana talosta, mutta pohjoinen oli poissuljettu, sillä siellä kohosi kallio. Hakkuni ei ikinä kykenisi särkemään graniittia – tai vaikka se voisikin, minä en voisi, voimani eivät riittäisi. Lännessä oli järvi, etelässä mökki ja tie mökille, joten parhaalta vaihtoehdolta vaikutti itä. Vähäisillä patikointireissuillani mökkiä ympäröivässä luonnossa en ollut löytänyt idästä mitään, mikä olisi ihmiskäden luomaa. Juuri sitä tahdoin: koskematonta, rikkomatonta luonnon rauhaa. Siellä sielu ja ruumis lepäisivät.

Lähdin tallustamaan itää kohti. Kasvit olivat sateen jäljiltä märkiä, mutta en välittänyt siitä – en aktiivisesti tahtonut keuhkokuumetta, mutta jos sellaisen saisin, niin olkoon. Niin se käy, kuten Vonnegut asian ilmaisisi. Ilmassa pörisi kärpäsiä, hyttysiä ja paarmoja, jotka tunkeilivat kuin juopot yöjunassa. Linnut visersivät Mozartin veroista sinfoniaa, todellista oodia ilolle. Männyt kohosivat ylemmäs, aina vain ylemmäs, korkeammalle, korkeammalle, kunnes ne koskettivat taivasta, ja niiden juuret ulottuivat syvemmälle, aina vain syvemmälle maahan, kunnes ne omivat kaiken mullan, kaiken maan itselleen. Hirvi ohitti minut etäältä, välittämättä vilkaista suuntaani, tuskin tiedostaen olemassaoloani. Poimin kourallisen marjoja pensaasta ja söin ne; maku oli taivaallinen, parempi kuin millään torilta ostamillani geenimuunnelluilla vitamiinipommeilla.

Lyhyesti sanottuna tunsin olevani kotona, pitkän ajan jälkeen. En ollut osannut kaivata metsää, koska olin vierottanut itseni pois siitä, irrottanut kehoni ja mieleni siitä, mikä sitoi minut lapsuuteni. Olin unohtanut kaikki tuoksut, kaikki äänet, kaikki maut, joita metsä piti sisällään, mutta kun vihdoin kykenin nauttimaan niistä, kauan sitten mieleni perukoille suljetut aistimukset pääsivät vapaiksi. Olin jälleen viiden vanha, hakku ja lapio olallani olivat miekkojani ja jossakin lähistöllä naapurin Pete väijyi minua kuin Robin Hood. Täällä minä tahdoin viettää ikuisuuteni, täällä minä tahdoin sulautua maailmankaikkeuteen – täällä, muistojen ihmemaassa, jossa auringon paiste ei koskaan lakkaa, jossa viattomuus ei kaikkoa ja jossa jokaisella pilvellä on muotonsa.

Pysähdyin. En tiennyt kuinka kaukana olin pakohuussista, mutta kun katsoin tulosuuntaani, en nähnyt taloa. En kuullut ihmisääniä, en maantien jylyä, en kaupungin huutavia valoja. Olin keskellä metsää. Sadekin oli tauonnut; taivaalla pilvet olivat kuin valtavia hattarapalloja.

Laskin hakun ja lapion olaltani nojaamaan puuta vasten. Tunnustelin jalallani sammalta pienellä aukealla, joka muodostui neljän puun väliin. Suunnassa, jonka arvelin olevan pohjoinen, seisoi suuri siirtolohkare, jonka päälle Jukolan veljekset olisivat voineet paeta vaikka elefantteja. Maassa kasvoi kymmeniä marjapensaita, sammalmättäiden piirittäen niitä kuin valtameret reunustavat mantereita.

Iskin kokeilevasti lapion maahan, tunnustellen oliko kallioperä lähellä maan pintaa. Terä upposi helposti multaan. Nostin kauhallisen multaa ylös, repien tusinoittain pieniä juuria. Paikka tuntui hyvältä, maa rikkaalta ja metsä eläväiseltä.

Jatkoin ahkeroimista tunti toisensa jälkeen ymmärtämättä ajan kulusta mitään. Olisin voinut kaivaa hautaani viikon, tunnin, sekunnin tai ikuisuuden eikä sillä olisi ollut väliä, sillä tuolla hetkellä oli olemassa vain minä, metsä, lapio ja kuoppa. Aika-ajoin pysähdyin tarkistamaan, että olin tekemässä riittävän suurta kuoppaa aikuiselle keholleni; kerran tein korjausliikkeen ja levensin kaivantoa vyötärön seudulta. Hakku osoittautui turhaksi, sillä mitään kiinteämpiä esteitä ei ollut. Jos olisin törmännyt suureen juureen, jota en olisi saanut lapiolla katki tai hakulla poikki, olisin voinut palata mökille ja hakea Mariannan veljen lainaamasta työkalupakista oksasahan, vaikka se olisikin rikkonut hetken rauhan ja eristyneisyyden.

Mutta minun ei tarvinnut poistua haudankaivuun ääreltä. Maan alaiset kivenlohkareet eivät keskeyttäneet työtäni, reidenpaksuiset juuret eivät pakottaneet minua pysähtymään eikä yksikään metsäneläin tullut uteliaana tutkimaan mitä ihminen metelöi. Oli vain minä ja hautapaikka.

Puuskuttaessani niin rajusti, että kehoni vapisi kuin epilepsian kouristuksissa, istuin mättäälle juomaan vettä ainoasta mukanani tuomasta pullosta. Pyyhin hikeä otsaltani ja katselin käsiäni, joihin oli muodostunut ensimmäiset rakot sitten kymmenennen ikävuoteni. Hymyilin, koska nuo paakut olivat olleet erottamaton osa ensimmäisiä elinvuosiani. Enää käteni eivät olleet pehmeät, kosketukseni hellä ja sormeni pulleat kuin rasvaan upotetut nakit, vaan nyt ne olivat miehen kädet, kourat, jotka olivat tottuneet tekemään työtä, hakkaamaan kuoppaa maahan.

Edellisenä yönä näkemäni uni palasi mieleeni lupaa pyytämättä. En ole koskaan uskonut, että unet olisivat mitään muuta kuin alitajunnan ulostetta, mutta jokin tuon tihrusilmäisen miehen sanoissa ei ollut kuulostanut… unimaiselta. Ilman sitä sohvankasteluepisodia, joka oli työllistänyt minut aamun ensimmäisen tunnin ajan, olisin pysähtynyt ja miettinyt untani tarkemmin, mutta kun jouduin pesemään ikiaikaisia sohvatyynyjä yhä uudella pesuainehuuhtelulla, baarikeskustelu oli unohtunut. Istuessani mättäällä jäin miettimään sanoja, jotka olivat odottaneet alitajunnassani päiviä, jopa viikkoja, mutta jotka vasta nyt olivat löytäneet reittinsä ulos.

Oliko todella niin, että en ollut tehnyt mitään oikeasti omaa sitten… koskaan? Olinko opetellut mitä minulle oli sanottu ja sitten joko hyväksynyt kuulemani osaksi niin sanottua minuuttani tai hylännyt sen? Mitä muita tapoja oli kehittää minuutta kuin reflektoida kuultua ja opittua sitä vasten, mitä oli aiemmin kuullut ja oppinut?

Ajauduin syviin filosofisiin vesiin yrittäessäni ymmärtää sitä, mitä freudilainen ego yritti minulle kertoa. En tahtonut kyseenalaistaa sitä, mitä olin tekemässä, vaan tahdoin kerrankin elämässäni lopettaa hölynpölyn, päättää loputtoman jaarittelun ja jahkailun ja vain tehdä työni loppuun. Puoliksi kaivettu hauta oli kuin puoliksi syöty lounas tai puoliksi luettu kirja. Se oli viimeisteltävä, oli idea alun perin kenen tahansa. Idean lähteellä ei ollut väliä, jos lopputulos oli haluttu, päätin ja tartuin lapion varteen.

Iskin lapion multaan. Se pysähtyi johonkin multaa kovempaan mutta kiveä pehmeämpään. Säpsähdin, vedin lapion pois maasta ja kyyristyin puolitoista metriä syvän haudan pohjalle. Varovasti, kuin arkeologi muinaismuiston äärellä, aloin nostaa hiekkaa pois sen, mitä se ikinä olikaan, päältä ja heittää ylös ja ulos kuopasta. Kourallinen toisensa jälkeen ymmärsin, että paljastin farkkujen peittämää jalkaa.

Löin likaisen kämmenen suulleni. Missä vaiheessa olin siirtynyt tusinadekkarien maailmaan? Hapuilin automaattisesti puhelinta taskustani, mutta hitaasti muistin jättäneeni kaiken tarpeettoman pakohuussiin. Lemu, jota en ollut aiemmin huomannut, iski pisteliäänä ja terävänä nenääni. En osannut kuvitella mitään muuta kuin mätänevän ruumiin, mikä voisi löyhkätä sillä tavalla.

Kapusin ulos haudasta ja yökkäilin pensaan yllä hetken, mutta vatsalaukustani nousi vain hapanta limaa. Vilkaisin haudan suuntaan ja mietin vaihtoehtojani. Voisin palata mökille, soittaa poliiseille ja kertoa löydöstäni. Tämä johtaisi kiusallisiin kysymyksiin siitä, mitä olin ollut tekemässä keskellä ei-niin-mitään kaivamassa kuoppaa – kysymyksiä, joihin en tahtonut vastata. Voisin jatkaa haudankaivuuta, paljastaa vainajan, peittää kuopan ja kertoa löytäneeni hänet normaalin metsäsamoilun yhteydessä. Tämä toimintatapa ei väistämättä johtaisi sarjaan kolmannen asteen kuulusteluja, vaikka siinäkin oli ongelmansa.

Paniikin ja hysterian rajalla en kyennyt keksimään mitään muita mahdollisuuksia kuin nämä kaksi. Kädet täristen kumarruin haudan ylle ja katsoin lihavaa nilkkaa, joka pilkisti housujen lahkeesta. Jalka, johon nilkka lähes väistämättä johti, oli yhä mullan peitossa. Iho oli mädäntynyt, kyllä, mutta vainaja tuskin oli levännyt maassa kuin korkeintaan joitakin viikkoja, koska hänellä yhä oli ihoa, joka voisi mädäntyä. Vilkaisin ympärilleni – en tiedä tarkalleen miksi, ehkä halusin varmistaa, että Venäjän mafian palkkamurhaajat eivät väijyneet mäntyjen siimeksessä – ja laskeuduin takaisin kuoppaan.

Jatkoin ruumiin paljastamista hitain mutta varmoin elein. Otin kourallisen multaa, heitin sen pois ja otin uuden kourallisen multaa. Paljastin ensin vainajan jalkaterän. Hänellä oli jalassaan Niken lenkkarit, hyvin samanlaiset kuin ne, jotka minulla oli jalassa; myös farkut olivat tyypilliset Leviksen viisnollaykköset, jotka minullakin oli jalassa. Se oli puhdasta sattumaa – monilla ihmisillä oli Leviksen farkut ja Niken lenkkarit.

Ruumiin esiinkaivuussa kesti pitkään, useita tunteja, ja kun työni läheni loppuaan, kesäinen hämärä alkoi laskeutua metsään. Jos olisin ajatellut järkevästi – mitä en tehnyt – olisin palannut mökille vielä kun löytäisin tieni mökille, sillä syvemmässä hämärässä tai pimeässä en löytäisi edes omaa nenääni metsästä, vaikka se olisi liimattu kasvoihini.

Pääsyy irrationaaliseen toimintaani oli havainto siitä, että myös paita – valkoinen teepaita – oli samankaltainen kuin se, joka oli päälläni. Vainajalla oli keski-ikäisen miehen ruumiinrakenne: ylimääräistä ihraa vyötäröllä, kaulalla ja pakaroissa, eikä juuri yhtään lihaksia kannattelemassa elopainoa.

Paljastin vainajan kasvot viimeiseksi, vaikka tiesin – järjettömästi, kyllä – mitä löytäisin haudastani. Muutaman viikon ajan mädäntyneellä ruumiilla oli minun kasvoni ja niillä oli tyyni ilme. Hän nukkui ikuista untaan ja madot, bakteerit ja luontoäiti hajottivat hänen kehoaan sisältä päin, omien sen, mikä heille kuuluikin.

Katselin kasvoihini, tarkistelin lihavia poskiani, kaksoisleukaani ja karkaavaa hiusrajaani. Kyllä, se olin minä, jokaista pienintä syntymämerkkiä myöten. Kun en keksinyt muutakaan, nostin käden ja tunnustelin kämmentä. Iho oli pehmeää, siinä ei ollut rakkoja eikä työ ollut kovettanut sitä.