logo

logo

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Novelli: Syksy

Sanotaan, että merellä ei ole muistia, mutta silti se tietää kaiken; sanotaan, että maa nousi merestä, ja jonakin päivänä meri on hukuttava maan; sanotaan, että meri oli täällä ennen Luojia, ja se tulee olemaan kauan Luojien ja ihmisten jälkeenkin täällä; sanotaan, että kyynel katoaa mereen, mutta meri on vain pisaroiden loputtomuus; sanotaan, että meri vilisee elämää, mutta se on haudannut, ominut enemmän elollisia kuin mitkään sodat yhteensä; sanotaan, että meren takana on uusia maita, uusia maailmoja ja uusia tulevaisuuksia ja menneisyyksiä; sanotaan, että jos kuuntelee tarkasti, saattaa kuulla aaltojen kantaman melodian. Minulla ei ole vastauksia näihin, ei mitään lisättävää, ei mitään poistettavaa, sillä en ymmärrä merta; ymmärrän vain sen, että rakkaani lojuu jossakin aaltojen alla, vaahtopäät hänen huntunaan ja hait hänen seuranaan.

Olen istunut laiturilla jokaisena päivänä auringon noususta laskuun asti, toisinaan pitempäänkin. En tahtoisi mennä kotiini, sillä siitä on tullut kolkko ja vieras paikka täynnä kipua. Toisinaan torkun tällä kapealla ja epämukavalla penkillä, jotta voisin vaipua uneen kuunnellen aaltojen laulua ja herätä siihen, että tunnen suolan tuoksun nenässäni. Poistun penkiltä vain, jos minun on aivan välttämätöntä; jos miliisi tulee hakemaan minua kotiini tai jos ystävä ajasta ja maailmasta, joka on hukkunut rakkaani mukana merilevien ruuaksi, nousen, vaihdan tyhjiä sanoja ja tyydytän ruumiilliset tarpeeni, mutta sen jälkeen palaan jälleen penkille, josta on tullut maailmani kiintopiste, paikka, johon kaikki tiet vievät.

En odota kuolemaa, mutta en pelkääkään sitä. Kulutan aikani tavalla, joka lievittää loppumatonta 
piinaani, pehmentää sen teräviä reunoja, jotka painautuvat sieluuni ja sydämeeni. Mikään, mikä on saavutettavissani, ei vie kipua pois, mutta meren katseleminen, kuunteleminen ja sen kanssa keskusteleminen lievittävät kurimustani, jos edes hieman. Vain Luojat voivat saattaa minut yhteen rakkaani kanssa, mutta he eivät tee sitä, koska – tätä papit sanovat minulle, kuin lohduttaen – ”Luojat toimivat mystisesti”. He eivät tiedä miltä minusta tuntuu – kukaan ei tunne taakkaa, jota kannan sisälläni, selässäni.

Minun on kerrottava kuinka hänet riistettiin minulta, eikö niin? Vain siten sanoissani on järkeä, kyllä. Jos en kerro Sinulle, armas pergamentti, kukaan ei ymmärrä, kukaan ei kuule, kukaan ei voi käsittää, jos en kerro, en avaa sydäntäni hieman.

Rakastimme toisiamme, se taitaa olla itsestään selvää, mutta se ei ollut vain rakkautta, vaan se oli Rakkautta, isolla alkukirjaimella – sielujen yhteyttä tavalla, jolla kaksi kuolevaista voi tavata toisensa kerran tuhannessa vuosisadassa. Kasvoimme yhdessä, jaoimme kaikki kasvukipumme, kaikki ajatuksemme, kaikki mielenliikkeemme toisillemme; olimme kuin saman sielun kaksi ruumiillistumaa – sielun, joka ei voi olla ehjä, elleivät sen molemmat ruumiit ole yhdessä. Hänen tukkansa oli punainen kuin liekki, minun vaalea kuin neitsytlumi; hänen silmänsä olivat siniset kuin jääkiteet, minun vihreät kuin keväinen nurmikenttä – voisin kuvailla tuhansia, miljoonia kenties, asioita, joissa olimme erilaisia mutta silti samanlaisia.

Hänen isänsä ei kuitenkaan ymmärtänyt meitä – kukaan ei ymmärtänyt, jos totta puhutaan. Ihmiset, jotka eivät tunteneet meitä, kammoksuivat suudelmiamme, syleilyjämme ja lempeitä keskustelujamme; ihmiset, jotka tunsivat meidät, karttoivat meidät kaukaa, tuomitsivat meidät molemmat Luojien rauhan rikkojiksi, yhteiskunnan suurimmiksi vihollisiksi. Mutta me emme välittäneet, elimme elämäämme pitkään kuin kukaan ei olisi yrittänyt raastaa meitä erilleen – toisinaan pysyimme piilossa suvultani, toisinaan hänen suvultaan, joskus molemmilta samaan aikaan, useammin kuin kerran pakenimme miliisipartiota katujen poikki.

Mutta onnemme ei voinut kestää loputtomasti, vaan sen oli loputtava, koska olimme Luojien järjestyksen vastaisia epäsikiöitä, paholaisia ja vainolaisia ihmisasuissa, vaikka en tuntenut oloani hänen seurassaan kertaakaan epäpuhtaaksi. Hänet otettiin kiinni, tuomittiin ja kuljetettiin vankityrmään syvälle maan alle, jossa häntä piinattiin, ruoskittiin ja arvet hänen selässään revittiin auki, jotta niihin voitaisiin kaataa suolaa – kaikki tämä ja paljon muuta sen vuoksi, että hän Rakasti minua ja minä Rakastin häntä. Päivät, jotka hän vietti lukittuna jäähuurteen peittämin seinin rajattuun kammioon, olivat pisimpiä päiviä, joita olen kuunaan joutunut kokemaan; yöt ilman häntä vierelläni olivat kylmiä, loppumattomia ja kyynelten täyttämiä. Suru, joka kahlitsi sydämeni, ei hellittänyt edes niinä harvoina kertoina, kun minun onnistui hiipiä sisään vankilaan, ohittaa vartijat ja tavata sieluni toinen puolikas, sillä tiesin, että joutuisin viettämään mittaamattoman pitkiä päivä ja öitä ilman häntä.

Hän kesti kolme kuukautta kylmässä tyrmässä ennen väistämätöntä. Kun hänet vapautettiin, päästettiin palaamaan kotiin, jonne häntä ei huolittu, hän oli heikko, kalpea ja kuumeinen. Otin hänet luokseni, hoivasin häntä minkä voin, juotin hänelle keittoa ja piilotin veriset kyynelet, joita sieluni tihrusti sisimpääni, jotta hänen ei olisi tarvinnut sairastaa minusta huolissaan. Syleilin ja suutelin häntä, hikipisaroista välittämättä, hänen huultensa taukoamattoman värinän sivuuttaen. Peittelin hänet kaikilla peitoillamme, jos hänellä oli kylmä; riisuin hänet vaatteista, jos hänellä oli kuuma. Kutsuin jopa manaajan, vanhan ja tärisevän miehen, lukemaan joukon tyhjiä rukouksia rakkaani tilaa kohentaakseen, mutta sanat jäivät vain sanoiksi, rukoukset kuulemattomiksi; kiitin Luojien ystävää mustassa kaavussaan ja pyysin häntä ottamaan vastaan mitättömän lahjan vaivansa palkaksi.

Katselin kuinka valo hiipui hänen silmistään; siinä kesti viikkoja, loppumattomia päiviä, sietämättömiä öitä. Hänen liikkeensä vähenivät, aivastukset menettivät voimansa, tärinä voimistui, hänen voimansa kaikkosivat ja hän lipui pois elävien maailmasta kohti sfäärejä, joissa Luojat häntä odottivat. Hän riutui pois elämästä, kaikki mitä hän oli katosi vuorollaan. En voi kuvailla sitä mitenkään muuten, rakas pergamentti, sillä sanat eivät riitä kuvaamaan ristiriitaa, jossa elin: tahdoin viettää kaiken vähän yhteisen aikamme hänen kanssaan, venyttää jokaista silmänräpäysten väliä, mutta samalla jokainen värisevä henkäys hänen hennoilta huuliltaan, jokainen utuinen ohitseni suunnattu katse lävisti sieluni tuhansilla myrkyllisillä terillä, sillä jos todella rakastaa toista, ei voi tahtoa hänen kärsivän. Riuduin hänen kanssaan, hengitimme samoja väräjäviä henkäyksiä, katselimme toisiamme samojen kyynelten läpi.

Oli syksyn ensimmäinen huurteinen aamu, kun hän lipui viimeisen rajan yli, ja jätti minut yksin 
maailmaan ja elämään, joka ei ole kokemisen arvoinen ilman häntä, ilman sieluni toista puolikasta. Itkin kolme viikkoa taukoamatta ja lopetin sittenkin vasta, koska pyörryin janosta, nälästä ja väsymyksestä. Ruoka ja juoma menettivät makunsa, elämä menetti merkityksensä.

Syksyn toisena päivänä laskin yksin hänen ruumiinsa kanaaliin, koska minulla ei ollut varaa haudata häntä millään muullakaan tavalla. Kun kaikki muu hänen ruumiistaan oli jo veden alla, pidin kiinni viimeisillä voimillani hänen kädestään enkä päästänyt irti moneen hetkeen – en tiedä kuinka kauan aikaa todella kesti, mutta sillä ei ole väliä, koska minulle se hetki oli samaan aikaan liian lyhyt ja liian pitkä. Kun voima katosi sormistani, hän vajosi tummiin syvyyksiin, meren huomaan.

En voi sanoa odottaneeni vanhemmiltani myötätuntoa, en voi sanoa kaivanneeni heidän piikikkäitä sanojaan, mutta ainakin minulla oli joku henkilö, jonka syliin saatoin sulkea itseni, kun kyyneleni eivät lakanneet. He huolehtivat minusta parhaan kykynsä mukaan, mutta kukaan ei voinut auttaa minua, kukaan ei voi tehdä minulle mitään, mikä parantaisi vuotavat haavani.

Aion hylätä tämän penkin, värväytyä laivaan kansipojaksi, jos kaltaistani nuorta maakrapua ei muuhun pestiin hyväksytä, ja seilata meren aalloilla, kunnes aikani loppuu ja Luojat sallivat minun tavata jälleen rakkaan Alfredini. Jonakin päivänä olemme oleva jälleen yhtä ja en voi sanoa odottavani elämältäni mitään muuta.

Jos joku lukee tämän, tietäkää, että en kadu mitään elämässäni, en kadu ainuttakaan hetkeä, jonka vietin rakkaani kanssa. En palaa, en tule koskaan takaisin kaupunkiin, joka oli meidän yhteinen kotimme, vaan seilaan horisonttiin ja sen tuolle puolelle. Jääkää siis hyvästi.

Arthur Gadamer.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Novelli: Haudankaivuu

Miehen silmät olivat pienet ja kaukana toisistaan. Hän tihrusti minua lasinsa yli, pöydän toiselta puolelta ja hymyili pientä hymyä, joka ei ollut huumoriton, mutta ei täynnä riemua ja elämäniloakaan. En pitänyt hänestä; epäilin, että harva jos kukaan piti edessäni istuvasta miehestä. Uskon, että se johtui hänen tavastaan siristää minimaalisia silmiään, virnistää ja sanoa loukkauksen kaltaisia ilkeyksiä keskustelukumppanista. Hänen piirteensä voivat vaikuttaa asiaan, myös, vaikka lähtökohtaisesti vastustankin ihmisten arviointia heidän ulkonäkönsä perusteella – mutta minkä sille voi, että hän toi mieleeni rotan.

En ollut varma kuinka olin päätynyt hänen seuraansa. Olin tullut töistä viettämään perjantai-iltaani ansaitun oluen tai kahden parissa lähimpään kapakkaan. Marianne oli jäänyt kotiin, valittanut migreeniä, mistä olin salaa tyytyväinen. Olin tilannut tuoppini, istunut pöytään ja selannut päivän lehden läpi; olin odotellut Aapoa ilmaantuvaksi, mutta hän ilmoitti puoli tuntia saapumiseni jälkeen, että vaimo oli pyytänyt jäämään kotiin. En antanut takaiskun pilata iltaani, vaan menin sinne, minne ilta minua johdatti. Join toisen ja kolmannen oluen, ja keskustelin tiskillä tuttavalliselta näyttävien miesten kanssa. Joku heistä tunsi rottamaisilla piirteillä varustetun miehen, joka esittäytyi puristamalla kättäni, ja jonka nimen unohdin kuultuani sen.

Puoleen yöhön mennessä istuimme kahdestaan tihrusilmäisen miehen kanssa ja mittailimme toisiamme pöydän yli. Meillä ei ollut mitään, mistä olisimme voineet puhua luontevasti, ja minusta tuntui kuin hän olisi tullut nukkumalähiön ainoaan kapakkaan vain halveksuakseen keskiluokkaisia perheenisiä kaljamahoineen. Olin häntä suurempi – pidempi ja painavampi – mutta massani oli sijoittunut keskivartalolleni, leukani alle ja kankkuihini, kun hänen kehossaan ei ollut pisaraakaan rasvaa, vaan pelkkää lihasta; ilman pienintäkään epäilystä ymmärsin, että hän olisi voinut piestä minut sairaala- tai hautaustoimistokuntoon.

Join olutta. Se oli pahaa, laimeaa ja lämmintä, mutta join silti. Katselin ympärilleni ja mietin, mihin kolme ystävälliseltä vaikuttavaa herrasmiestä, joiden seurasta pieni mies tihrusilmineen oli siirtynyt omaani. He olivat lähteneet johonkin, ilta oli kuljettanut heidän jalkansa pois luotani – ehkä he olivat helpottuneita siitä, että rottamainen mies oli jäänyt seuraani eikä takertunut heihin sen tiukemmin.

Mitä teet työksesi, jos sopii kysyä?” kysyin. Yritin hymyillä rohkaisevasti. Jouduin huutamaan äänekkään manserokin yli ja ääneni kuulosti korvissani säälittävältä kimitykseltä.

Hän pudisti päätään. ”Et uskoisi, jos sanoisin.” Hän vilkaisi baaritiskiä kohti. ”Käyn hakemassa uuden. Tahdotko?”

Tuoppini pohja lähestyi, kuten vahva humala, ja vaikka tiesin, että jos joisin vielä yhdenkin, siitä ei hyvä heiluisi, sanoin juovani mielelläni Koffin hänen seurassaan. Se oli virhe, ja tiesin sen samalla hetkellä, kun hän poistui pöydästä. En pitänyt tavasta, jolla hän hyppelehti baarin poikki, vältellen tanssilattiaa, jossa kolme ikäistäni manaattia törmäili toisiinsa ikivihreäksi leimatun sävellyksen tahtiin. Ilmeisesti naiset kutsuivat toimintaa tanssiksi, mutta se oli samalla tavalla tanssia kuin oksennus vessanlattialla on Rembrandtin maalaus.

Mies tihrusilmineen palasi seuraani pian. Hän iski eteeni uuden tuopin halpaa ja vetistä olutta, jota läikkyi pöydälle. Hän virnisti jälleen minulle pöydän yli. ”Nuo ryhävalaat tuossa alkavat kohta laulamaan karaokea. Tiskillä on kansio täynnä kappaleita, ja näin yhden heistä vilkuilevan sitä kohti. He laulavat Aikuisen naisen, sano minun sanoneen – minulla on kuudes aisti näistä asioista.”

Huokasin. ”Luoja. Siinä vaiheessa nostan kyllä kytkintä.” Siemaisin olutta – se oli yhtä pahaa kuin edellinenkin tuoppi oli ollut. ”Et vastannut kysymykseeni, muuten. Siitä, mitä teet työksesi.”

”Vastasinpas. Sanoin, että et uskoisi, vaikka kertoisinkin. Harva uskoo, tuskin kukaan.” Hän hieraisi leukaansa; hänellä ei ollut sormusta nimettömässään, vaikka en ollut odottanutkaan näkeväni kultaista kuoleman kehää missään niin iljettävän miehen lähellä. ”Kerro minulle ensin jotain, okei? Mitä sinä teet työksesi? Ei, älä vastaa, minä tiedän kyllä.” Hän kumartui pöydän ylle ja tuijotti minua suoraan silmiin. Yritin pysyä tyynenä. Muutaman sekunnin jälkeen hän nojasi taaksepäin, naurahti ja levitteli käsiään. ”Teet samaa työtä, kuin mitä minä tein vain muutama vuosi sitten. Olet toimistossa töissä, istut tietokoneen ääressä kahdeksan tuntia päivässä, ajat kotiin perhe-Volvollasi ja katsot joka ilta kaksi tai kolme tuntia televisiota. Rakastelet vaimosi kanssa kerran tai kaksi viikossa. Lapsenne ovat muuttaneet kotoa viimeisen kolmen vuoden aikana, ettekä vielä tiedä mitä tekisitte heidän vanhoille huoneelleen ja koko asunnolle: myydäkkö kallis talo, kääriä rahat talteen ja matkustaa maailmalla asuntoautolla, vai säästää talo, tehdä siitä eläkeläispesäke ja kitkeä rikkaruohoja kunnes kuolo niittää teidät pois. Sinulla on ylipainoa, sen näkee kuka vain, mutta yrität syödä terveellisesti – välttelet pikaruokaa, syöt paljon kasviksia ja kalaa sekä olutta juot vain kerran tai kaksi kuukaudessa – mutta painosi ei putoa enää, koska et ole nuori mies, vaan vanha. Tunnet itsesi vanhaksi, kaavoihinsa kangistuneeksi luuseriksi, joka ei kykene enää oppimaan uutta, tekemään mitään jännittävää tai nauttimaan muusta kuin rauhallisesta illasta töllöttimen ääressä – sinusta on tullut juuri sellainen, kuin isäsi oli, ja jollaiseksi vannoit, että et ikinä tulisi. Himoitset töissäsi salaa sihteeriä, joka voisi olla tyttäresi, mutta et voi haluillesi mitään, sillä kun hän kumartuu kopiokoneen ääreen tiukassa hameessaan, korkokengillään huojahdellen ja jakkupuvun ylimmät napit avoimena, tunnet kuinka kuolleeksi luultu libidosi herää kuin Messias itse. Suunnittelet ostavasi kalliin urheiluauton – ei liian hienon, mutta riittävän kalliin kuitenkin, jonkin vanhan Corveten tai Mustangin, kenties – ja jonakin päivänä tulisit töihin sillä, nostaisit kierroksia parkkipaikalla ja vikittelisit sihteerin takapenkille ottamaan poskeen sinulta. Sellainen mies sinä olet.”

Haukoin ilmaa, leukani louskutti ei-mitään. Toin tuopin suulleni vain saadakseni sille jotakin järkevältä vaikuttavaa tekemistä, ja sisäistin kolmanneslitran maistamatta irvokkaan ohrapirtelön makua. Mieleni kävi ylikierroksilla: yritin ymmärtää kuinka tuo pieni mies tiesi niin paljon minusta – ei kaikki, mitä hän oli sanonut, ollut osunut oikeaan, mutta liian moni, jotta olisin voinut ohittaa hänen sanansa olankohautuksella.

Ennen kuin laskin tuopin pöydälle, mies jatkoi: ”Mietit kuumeisesti kuinka voin tietää näin paljon sinusta. En tiedäkään, henkilökohtaisesti ainakaan. Mutta kuten sanoin, olin samanlainen kuin olet nyt. Istuin turhanpäiväisessä toimistossa tekemässä turhanpäiväistä työtä, josta maksettiin niin paljon rahaa, että en voinut hyvällä omatunnolla lähteä sieltä. Suunnittelin eläköitymistäni ja miten käyttäisin kaiken uuden vapaa-aikani; vaimoni oli sitä mieltä, että meidän tulisi, kun kerran oli mahdollista, lähteä pitkälle matkalle, myydä mökki ja kadota läheisten näköpiiristä joksikin aikaa. Olisimme vain kahdestaan, hän sanoi. Minullakin oli ylipainoa, ylimääräistä rasvaa suolistoni ympärillä ja heltta leuan alla – tukanlähdölle en voinut mitään, mutta yritin kammata viimeisetkin haituvat peitteeksi paljaan ihon päälle. Tiedätkö mitä? En ollut onnellinen, en ollut tyytyväinen elämääni, vaikka olin muovannut siitä juuri sellaisen, kun luulin aina haluavani: minulla oli vaimo, rahaa, omistusasunto, kaksi autoa ja lapsia. Mutta en ollut onnellinen, koska olin vieraantunut liian kauas siitä, mitä alun perin olin: ihminen. En muistanut milloin viimeksi olin käynyt metsässä ilman, että olisin kuullut moottoritien jylyn taustalla; en tiennyt mitään mökin kunnossapidosta, talonrakentamisesta tai maanviljelystä, vaikka meillä oli mökki, meitä varten pystytetty omakotitalo ja pieni puutarha, jossa vaimoni viljeli kesäisin porkkanoita ja perunoita. En ymmärtänyt mitä oli elää ilman keskiluokkaista viitekehystä, miltä tuntui tuntea aamukaste jalkapohjissa, miltä tuntui syödä itse kaatamaansa riistaa. Olin vieraantunut ihmisyydestäni.”

Hän joi olutta ja irvisti. ”Mutta tein parannuksen”, hän jatkoi. ”Palasin ihmisyyteni lähteille ja lopputuloksen näet edessäsi.”

Hänen sanansa olivat lumonneet minut, vaikka en tahtonut myöntääkään sitä itselleni. Katsoin ympärilleni puolitäydessä kapakassa, jonka pienellä tanssilattialla kolme ryhävalaan ja mannerlaatan risteytystä törmäili toiseen voimalla, jota saattoi mitata Richterin asteikolla; yhdellä heistä oli käsissään kymmenkunta vuotta nuorempi mies, jonka sormet harhailivat vyötärölle ja sen allekin. Sieluani kylmäsi, koska joskus nuorempana olisin voinut olla tuo mies – epätoivoinen, yksinäinen ja himokas. Kuinka kaipasinkaan sitä aikaa. Olla nuori, vapaa ja tuntea jotakin muuta kuin tyytyväisyyttä – olla vihainen, iloinen, himokas, pelokas. Kaikki, mitä tunsin, oli turvallista tyytyväisyyttä, varmuutta siitä, että mikään voima maailmassa ei voisi viedä minulta elantoani, kotiani ja läheisiäni.

”Kuinka teit sen?” kysyin. Tanssilattian katsominen ei ollut särkenyt lumousta, vaan, jos jotakin, voimistanut sitä, lujittanut sen perustuksia.

Mies ojensi kätensä pöydän yli ja pyysi minua katsomaan hänen kämmentään. ”Näetkö nämä hiertymät, haavaumat ja rakot käsissäni? Ei, et näe, koska niitä ei enää ole siinä. Mutta niitä oli, paljon. Nyt käteni ovat tottuneet pitämään kiinni jostakin muusta kuin löysästä peniksestä, kun käyn kusella, mutta alku oli vaikeaa. Nyt kämmenten iho on kovaa kuin panssari, mutta… Laita kätesi tähän rinnalle. Katso, näetkö? Ihosi on pehmeää, vaaleaa ja löysää; minulla on se on tiukkaa, kovaa ja tummaa. Minun käteni olivat täysin samanlaiset kuin sinulla.”

”Mitä teit?” kuiskasin jylisevän musiikin yli. ”Kuinka teit parannuksen?”

”Aloitin pienestä”, hän sanoi. ”Meillä oli mökki Keski-Suomessa lähellä järveä. Niin kovin keskiluokkaista, eikö olekin? Kuitenkin, menin sinne viikkoa ennen vaimoani ja lastani kaksi vuotta sitten. Kesälomani alkoi etuajassa ja sanoin, että laittaisin mökkiä hieman kuntoon ennen kuin he tulisivat sinne, mutta totuudennimissä on sanottava, että en osannut silloin edes sahata lautaa suoraan, saati korjata vuotavaa kattoa tai niittää heinänmittaista pöheikköä parkkipaikalta. Vaimoni uskoi sanani, ja sen suurempia kyselemättä päästi minut mökille viikkoa ennen. Ehkä hänellä oli suhde naapuriin, kenties.

”Niin tai näin, menin mökille ja ensimmäisenä asianani siivosin talven yli seisoneen tönön katosta lattiaan. Tomutin pölyt lakanoista, pesin keittiön, lakaisin lattiat ja sitä rataa. Siinä meni yksi päivä. Toisena päivänä leikkasin pahimmat ruohomättäät pihatieltä ja parkkipaikalta. Kolmantena minulla ei ollut mitään tekemistä – televisiokaan ei toiminut, nettiäkään ei ollut – joten menin takapihalle tuolin kanssa ja luin kirjaa ensimmäistä kertaa vuoteen. Mitäkö kirjaa luin? En mitään erikoista, jotakin turhanpäiväistä dekkaria, joka on samalla kirjallisuuden tasolla kuin tositeevee on älyllisen leikittelin kanssa. Kun olin seurannut luotijunan vauhdilla kulkevaa elämysmatkaa suomalaisen etsivän näkökulmasta joitain tunteja, tulin katsoneeksi ympärilleni. Koivut ja männyt kasvoivat vierivieressä, linnut lauloivat puissa, metsän aluskasvillisuus kurkotti taivaita rehevänä ja villinä, eikä taustalta kuulunut moottoritien jylyä. Ainoa merkki ”sivistyksestä” olin minä ja se viihteen irvikuva, jota käsissäni pidin. Mietin, että täällä minä halusin kuolla. Kyllä, tänne, keskelle suomalaista metsää, pois kaupungin huutavista valoista ja kiireestä, tahtoisin laskea ruumiini viimeisen kerran levolle, koska vain täällä sielu voisi todella levätä. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?”

Nyökkäsin. Ymmärsin täysin mitä hän tarkoitti.

”Mietin asiaa vain hetken”, hän jatkoi. ”Se oli täysin mahdollista, täysin toteutettavissa, jos niin tahtoisin. Voisin vaikka saman tien aloittaa. Minulla oli lapio mukanani ja aikaa ennen vaimoni saapumista olisi riittävästi. Ehtisin kyllä kaivaa hautani itselleni, jos haluaisin.”

”Haudan?” puuskahdin. ”Kaivoit haudan itsellesi?”

Mies nyökkäsi. ”Mieti asiaa hetki: vietät pidemmän ajan haudassasi kuin missään muualla. Hyvä on, et ehkä ole kovin läsnä oleva, kun makaat siellä, mutta se on kuitenkin sinun kehosi viimeinen leposija. Eikä pelkästään sitä: se on myös sielusi viimeinen leposija. Eikö siis ole vain ja ainoastaan oikein, että saat itse päättää millaisessa paikassa sielusi lepää, hmm? Haluatko todella, että vietät ikuisuutesi vierivieressä tuntemattomien mitättömyyksien kanssa jonkin ylisuuren hautausmaan keskellä, jossa leskesi ja lapsesi voivat käydä sinua suremassa kaksi kertaa vuodessa? Ei, kukaan ei halua sitä, niin minä ainakin uskon. Me haluamme allemme graniitin, ympärillemme puita ja nyyhkyttävien omaisten sijaan lintujenlaulua. Se sopii suomalaiseen luonteeseen, eikö vain?”

Hänen sanoissaan oli vinha perä, vaikka en olisi myöntänyt sitä hänelle mistään hinnasta. Olisin mieluummin työntänyt jääpiikin hitaasti silmästäni sisään kuin tunnustanut tihrusilmäiselle miehelle, että hänen sanansa herättivät sisälläni jotakin, jonka en tiennyt edes nukkuvan: elämänhalun, kokeilunilon ja vapaudenkaipuun. Hän tuntui sanovan: on hyväksyttävää haluta jotakin muuta kuin mitä mainokset, televisio-ohjelmat ja vaimosi puolestasi haluavat. Jokainen ihminen – mies tai nainen uskonnosta, rodusta ja kansallisuudesta huolimatta – oli syntynyt vapaaksi, mutta kaikki kuolimme kuitenkin velvollisuuksien ja mahdollisuuksien kahlehtimina. Jokaisella oli oikeus kaivaa hauta sinne, missä halusi ikuisuuden levätä. Se oli ihmisyyden vähimmäisvaatimus, kuolla missä ja miten halusi. Jos halusi.

”Kaivoin itselleni haudan”, hän sanoi. ”Se kesti neljä päivää ja viimeinen päivä ennen vaimoni paluuta venyi pitkälle yöhön asti ennen kuin olin tyytyväinen lopputulokseen. Kun vaimoni tuli mökille, en esitellyt hänelle hautaani heti, vaan vietimme illan yhdessä ja rakastelimme. Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen näytin hänelle kaivamani kuopan ja selitin miksi olin tehnyt mitä olin tehnyt. Hän ei ymmärtänyt, vaan nauroi päin näköäni ja sanoi, että minusta oli tullut vanha ja seniili viikossa. Tappelimme, kuten arvata saattaa, ja päädyimme viettämään mökkiloman eri makuuhuoneissa. Erosimme kaksi kuukautta myöhemmin, koska hän ei ymmärtänyt minua enkä minä ymmärtänyt häntä; poikamme ei ymmärtänyt eroamme, kahdenkymmenenseitsemän vuoden avioliiton jälkeen. Ennen kuin avioero oli astunut voimaan, entisellä vaimollani oli jo uusi mies kainalossa, sellainen limanuljaska, jollainen olin ollut. Samoihin aikoihin muutin mökilleni, käytin valtaosan säästöistäni talvivaraston kokoamiseen ja viljelysoppaiden ostamiseen. Kevään tullen kylvin ensimmäisen satoni, kesällä söin ensimmäisiä oman maani tuotteita ja syksyllä teurastin sian, jota olin kesän ajan lihottanut.”

”Luoja”, sanoin, huokaisten. ”Menetit järkesi, vaimosi jätti ja ryhdyit mökkihöperöksi ukoksi, eikö niin? Jos muutit mökillesi viljelemään maata ja kasvattamaan sikoja, mitä teet täällä, alkukesäisenä perjantai-iltana lipittämässä huonoa olutta limanuljaskojen seurassa?”

Hän viittoi ryhävalasta kourivan miehen suuntaan. ”Veljeni raahasi minut takaisin yhteiskuntaan, kuten hän asiaa kutsuu. Nyt hän on raahannut itsensä ihratynnyreiden väliin, tosin. Tämä oli hänen ideansa rentouttavasta ja idyllisestä perjantaista.”

Join tuoppini tyhjäksi. ”Olet hullu”, totesin. ”Minulla on vaimo kotona odottamassa, joten suo anteeksi.”

Mies tihrusilmineen katseli poistumistani. Tunsin hänen silmät selässäni, kun harpoin huojuvin askelin parkkipaikan poikki, mutta en katsonut taakseni, vaan kävelin kotiin, toivoen, että seuraavana aamuna krapulani olisi siedettävällä tasolla.

**

Marianna ei ymmärtänyt tuskaani, kun kouristelin vessanpöntön yllä. Tai ehkä hän ymmärsi liiankin hyvin, nyt kun asiaa mietin. Joka tapauksessa hän ilakoi kärsimykselläni, nautti ei-niin-salaisesti siitä, että olin ylittänyt rajani, juonut liikaa ja jouduin maksamaan siitä. Humalassa kotiin kompuroinnissa, vaimon herättämisessä keskellä yötä ja aamulla oman oksennuksen peittämänä heräämisessä oli raamatullista oikeudenmukaisuutta, hän oli sanonut minulle useita kertoja. Sillä kertaa olin ehtinyt vessaan asti, enkä ollut pahimmassa änkyräkännissäni, mutta olin kyllä lyönyt oikein huolella yli.

Kun suustani purkautui kellertävän ruskeaa, osin vatsalaukkuni sulattamaa mallaspirtelöä, haudankaivuu oli viimeinen asia mielessäni. Toiseksi viimeinen asia, jos tarkkoja ollaan, sillä krapulaolut oli vielä kauempana. Keskustelu väljähtäneiden tuoppien äärellä tuntui humalapainajaiselta, järjettömältä ja muodottomalta kokemukselta, joka oli tapahtunut jollekin toiselle, sille henkilölle, joka minusta tuli kun join.

”Oletko nyt tyytyväinen, hmm?” Marianna kysyi, kun kampesin ylös vessasta ja kaaduin sohvalle. Oloni oli huonompi kuin vuosiin. ”Aapo ei osaa hillitä juomistaan enää. Joskus hän oli varsin maltillinen, mutta Ritva on tuonut ulos huonoimmat puolet hänestä. Se mies juo itsensä vielä putkaan tai hautaan.”

Peitin silmäni kädellä, jotta auringonpaiste ei raastaisi tappisolujani silpuksi. ”Aapo ei tullut. Ritva oli pyytänyt jäämään kotiin.”

Marianna katsahti ylös kirjasta, jota luki, ja kurtisti kulmiaan. ”Jos Aapo ei ollut baarissa, niin kuka sinut juotti tuohon kuntoon? Kulta, sinä konttasit eteisestä makuuhuoneeseen.”

”En kysynyt hänen nimeään”, sanoin, kuin se olisi selittänyt kaiken tai edes jotain. ”Tapasin hänet eilen. Juttelimme tovin ja tulin juoneeksi yhden liikaa. Ei mitään sen kummempaa.”

Vaimoni pudisti päätään. ”Älä yritä vedättää minua, okei? Sinä tiedät, missä rajasi kulkevat, etkä vahingossa mene juomaan yhtä liikaa. Olen nähnyt sen tapahtuvan useammin kuin jaksan laskea tai edes ajatella. Sitä paitsi”, hän lisäsi kääntäen katseensa takaisin dekkarin pariin, ”et ollut viimeyönä yhden ylimääräisen kännissä.”

Annoin hänelle lukurauhan. Tiesin juoneeni vain yhden liikaa, mutta vanhoilla päivillä maksa ei enää ole nuoruuden uhonsa tasolla, ja yksikin liikaa voi olla ero elämän ja kuoleman välillä – tai krapulan ja pirteän herätyksen välillä. Päässäni jyskytti, suussani maistui oksennus ja lihaksiani jomotti kramppimaisen oksentamisen jäljiltä. Mutta sieluni pahoinvointi oli kehoni kurimusta pahempi, kuten krapularallissa aina – jos liiallinen juominen ei veisi kykyä ajatella, toimia ja elää seuraavalta päivältä, vaikka keho voisi kuinka huonosti, uskoisin juovani enemmän. Kun minulla menee yli, seuraava päivä kuluu sängyn tai sohvan pohjalla, peittoihin ja viltteihin kääriytyneenä, pimeässä huoneessa kiroamassa jokaista narahdusta, jota vanha rintamamiestalo päästää. Olen aina ollut saanut asioita aikaan – tehnyt joka päivä jotakin, kykenemättä pysyä paikalla pitkiä aikoja – ja tekemättömyys, kankkusen mukanaan tuoma toimettomuus on pahempaa myrkkyä itsetunnolleni kuin etanoli maksalleni.

Ajatukseni harhailivat takaisin mieheen, joka sanoi olleensa samanlainen kuin olen. Hän oli näyttänyt hyvältä, ikäistään nuoremmalta, jos oli uskominen hänen sanomisiinsa. Hänen kroppansa oli ollut jäntevä, mutta ei lihaksikas – hän ei näyttänyt siltä, että hän pumppasi rautaa salilla monta tuntia päivässä steroidien kiskomisen välissä, vaan siltä, että hän oli tehnyt töitä käsillään ja ruumiillaan pitkän aikaa. Kun ajattelin omaa ruumistani, tunsin häpeän ja itseinhon pistoksen, joka ei ollut täysin vieras, mutta ei myöskään usein kahvilla käyvä hyvänpäiväntuttukaan: jos ikäiseni mies saattoi näyttää niin hyvältä kuin tuo pieni virnistelijä oli näyttänyt, miksi tyydyin näyttämään ihratynnyriltä, jolla on jalat? En ollut koskaan häpeillyt bodareiden lähistöllä, koska minusta oli aina tuntunut siltä, että he yrittivät täyttää tyhjän elämänsä hedonistisella ruumiillisuuden palvonnalla – heidän sijaansa jäntevät ja hoikat ihmiset olivat syanidia itsekunnioitukselleni ja omantunnonarvolleni. Jos en olisi ollut niin pahassa kanuunassa, olisin lähtenyt lenkille, Mariannan kummeksuvista ja toisinaan pilkallisista sanoista huolimatta.

Lenkin sijaan paistoin paketin pekonia. Niiden kylkeen käristin hieman munakasta ja purkillisen papuja. Kysyin tahtoiko vaimokin maistaa krapulamättöäni, mutta hän kertoi yrittävänsä vahtia linjojaan. Kuulin hänen sanoissaan kätketyn piikin ruokailutottumuksistani. En välittänyt piruilusta, koska olin krapulassa – minulla oli oikeus syödä epäterveellisesti, koska olin saanut synninpäästön keholtani vessanpöntön äärellä.

Iltapäivästä ajatukseni palasivat siihen, mitä pieni jänteikäs mies oli kertonut. Hän oli vaikuttanut siltä, että hän todella tiesi, mitä puhui – kuin hän olisi itse todella kokenut sen kaiken, vieroittanut itsensä sivistykseksi mielletyn keskiluokkaisuuden kahleista. Hänen muutoksensa oli alkanut siitä, että hän oli kaivanut itselleen haudan mökkinsä takapihalle. Ajatus houkutteli minua edelleen, hitaasta laskuhumalastani huolimatta; mahdollisuus valita paikka, jossa saisi viettää lopun ajan ja odottaa väistämätöntä maailmanloppua, tuntui niin oikealta, että luulin aina suunnitelleeni sitä, jollakin tasolla.

Lapsena olin juossut metsissä, kaivanut kuoppia, kerännyt marjoja, rakentanut majoja… metsä kotitaloni takana oli ollut toinen kotini aina teini-ikään asti, jolloin kaikki oli muuttunut. Muutimme maalta kaupunkiin, kerrostalolähiöön, ja kotoisa sekametsä oli vaihtunut kotoisaan sekakäyttöön; kiinnostukseni luontoa ja kasvillisuutta kohtaan sai uuden muodon, sellaisen, jossa saatoin nauttia niitä sätkään käärittynä ja alkoholiin imeytettynä. Teininäkin – kaikista kokeiluistani huolimatta – halusin aina metsään, kävin pitkillä lenkeillä läheistä pururataa kiertäen ja mätään ojaan kiviä viskoen. Kaverini eivät ymmärtäneet, vaikka monilla heistä oli samanlainen tausta; he yrittivät jättää menneet taakse, jättää metsät, pellot ja suot historiaan, ja syleillä tulevaisuutta, nykyaikaa ja modernisaatiota, kaupungistumista ja globalisaatiota. Hitaasti, kuin kehosta poistuva etanoli, vanhat ajatukseni sulautuivat uusiin, laimenivat ja katosivat. Kun kirjoitin ylioppilaaksi – ensimmäisenä suvustani – olin jo täysin nykyaikaistunut, globaali intellektuelli, joka syleili maailmankansalaisuutta ja humaanisuutta takapajuisen metsästämisen ja kalastuksen sijaan.

Marianna oli halunnut mökin Keski-Suomesta, joten olimme ostaneet sen. Edes silloin, kun ensimmäisen kerran perheenä vietimme kaksi viikkoa rumassa punaisessa hökkelissä ilman kunnollista putkistoa, sähkönjakelua tai kulkuyhteyksiä, en tuntenut nostalgian piikin pistosta sielussani. Edes silloin en tahtonut lähteä metsään, syleillä jokaista puuta vuorollaan ja syödä marjoja pensaista. Silloin tahdoin vain rentoutua, istua alas ja olla murehtimatta liiaksi rahasta tai ajasta tai aikatauluista.

Kun mies pienine silmineen oli kertonut kuinka hän oli kaivanut haudan mökkinsä takapihalle eikä hänen vaimonsa ymmärtänyt, jokin liikahti sisälläni. Yksinkertaistaen voisin kai sanoa, että tuona hetkenä, vaikka en sitä silloin tiennytkään, elämäni suunta muuttui tyystin. Enää en kulkenut kohti eläkettä, diabetesta ja kuolemaa eturauhassyövän kanssa. En tiennyt mihin olin matkalla, mitä kautta olin sinne menossa, mutta kun mietin miltä lapionvarsi tuntuisi käsissäni, tiesin, että paluuta menneeseen ei ollut. Olin muuttunut mies.

Minun oli vain keksittävä kuinka kertoisin sen Mariannalle.

**

Kului viikko enkä tehnyt asialle mitään. Ajattelin, että kun aika olisi oikea, oikea keino löytyisi kyllä, oikeat sanat putkahtaisivat mieleeni. Kesä edistyi, juhannus lähestyi ja viikko sen jälkeen alkava lomani häilyi horisontissa kuin nouseva aurinko. Raapustelin töissä sanomalehtien marginaaleihin kuvia laipioista ja hautakivistä. Työkaverini eivät huomanneet mitään erikoista käytöksessäni, eivät kyselleet kuka oli kuollut, kun aatokseni olivat niinkin synkässä aiheessa. Heillä oli omat murheensa, omat ongelmansa, omat kasvutarinansa. Kahvi- ja ruokatauoilla keskustellessani muiden työntekijöiden kanssa huomasin, että emme keskustelleet toistemme ongelmista, vaan kerroimme omistamme, paiskasimme ne seinää vasten ja otimme kimmokkeet vastaan.

”Hei, mitä kuuluu?”

”Hei, hyvää kuuluu, kiitos kysymästä. Vaimolla on taas se aika kuukaudesta.”

”Joo, niin minunkin. Vaihdevuodet varmaan alkamassa, kun on tullut niin kiukkuiseksi.”

”Sama juttu, sama juttu. Jokerit ottivat ja hävisivät sitten, taas kerran. Pitäisi alkaa kannustamaan jotakin toista joukkuetta.”

”Bluesilla on hyvä putki päällä.”

”Lukon peli-ilmeessä on jotakin sitä jotakin, tiedätkö?”

”Mm-hmm, totisesti.”

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuo ei ole keskustelua, koska siinä ei pureuduta mihinkään aiheeseen kunnolla, vaan heitellään omia ajatuksia, jotka liittyvät tai sitten eivät edelliseen lausahdukseen, ja kutsutaan sosiaalista tapahtumaa. Kaiken, mitä sanottiin, olisi voinut korvata sanattomalla lallattelulla, ja kumpikin keskustelijoista olisi kasvanut yhtä paljon.

Näin kaksinaismoralismia kaikkialla, tyhjiä lauseita, tautologioita, sosiaalista pintaliitämistä ja eettistä keskustelua, joka on samalla tavalla eettistä ja keskustelua kuin kuivalle maalle heitetyn kalan rimpuilu on uimista. Ihmiset kulkivat päivästä toiseen vailla huolenhäivää, mutta kaikki huoli maailmassa harteillaan; he eivät välittäneet, mitä ympärillä tapahtui, mutta kun omasta navasta löytyi nöyhtää, sitä tutkittiin viikko kaupalla, pyöriteltiin sormissa ja jaettiin kuvia sosiaalisessa mediassa. Näin itseni osana heitä, kaatamassa mukahauskalla tekstillä varustettuun kuppiin keskinkertaista kahvia ja kertomassa omista huolistani – kuinka pojan opiskelupaikan saanti kesti niin pitkään, kuinka auto piti käynnistäessä erikoista ääntä ja kuinka koiran juoksentelu oli vähentynyt iän myötä radikaalilla tavalla. Olinko oppinut mitään kanssaihmisistä – niistä, joilla oli todella väliä, sillä kun aika minusta jättäisi, jäisi maan pinnalle vain ihmiset, jotka muistaisivat minut? Tiesin heidän nimensä, heidän kasvonsa ja joitakin pinnallisia faktoja jokaisesta, mutta minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä kukin heistä todella ajatteli, miltä heistä todella tuntui tai edes mistä he olivat kotoisin.

Kaksi viikkoa krapula-aamuisen ilmestyksen jälkeen keräsin rohkeuteni, suljin television ja käännyin 
Mariannan puoleen. Hän luki uusinta suositun suomalaisen dekkarikirjailijan tuotosta. ”Kulta”, sanoin, avaten keskustelun. ”Olen ajatellut, että kun on lomakin tulossa, niin…” Huokaisin. ”Mitä jos menisin mökille hieman etuajassa? Viikko, ehkä, tai joitakin päiviä edes? Laittaisin paikkoja kuntoon, korjaisin vuotavan katon ja häätäisin ampiaiset vintiltä – sellaista pientä ja pakollista. Ehtisin viettää hetken aikaa rauhassa, pysähtyä tyystin. Kuunnella lintujen laulua ja niin edelleen.”

Vaimoni nosti katseensa kirjasta, kurtisti kulmiaan ja naurahti. ”Miksi?”

Kohautin harteitani. ”Tahtoisin hieman omaa aikaa.”

Hän tuhahti. ”Jaa. Onko sinulla joku toinen nainen, vai? Viikko aikaa panna häntä nurmikolla niin, että selkä on vihreänä vielä kuukauden jälkeenkin?”

”Ei”, sanoin. ”Olisin aivan yksin. Tekisin pieniä välttämättömiä korjaustoimia. Kuistin kaide on roikkunut jo vuosia, ja ajattelin, että jos lainaisin veljeltäsi työkalupakkia, niin voisin…”

Marianna nauroi. ”Sinä? Korjaamassa kaidetta?”

Pidin ääneni tyynenä, vaikka suuttumus kuplikin pinnan alla. ”Kerta se olisi ensimmäinenkin. Jos lopputulos ei miellytä, voit pyytää veljesi paikalle, ja hän voi korjata sen sitten uudestaan.”

”Hyvä on, hyvä on, älä nyt suotta kimpaannu, leikkiähän tämä vain.” Se ei ollut, ei täysin. ”Jos todella tahdot, niin kyllä se sopii. Voisin sillä viikolla käydä hieman tyttökavereitteni kanssa shoppailemassa ja syömässä. Kuin ennen vanhaan.”

Olin aina inhonnut niitä haaskoja, joita Marianna kutsui tyttökavereikseen. He olivat joukko kimeä-äänisiä ja pinnallisia korppikotkia, jotka olivat matkalla kohti täydellistä lepakoitumista; he toivat esiin vaimostani piirteitä, jotka pysyivät onneksi piilossa kaiken muun aikaan. Heidän kanssaan Marianna alkaa käyttäytyä kuin olisi juuri täyttänyt kahdeksantoista ja heidän räkätyksensä kuuluu peninkulmien päähän. Pidin mölyt mahassani.

”Kuten tahdot, kulta”, sanoin kääntäen television päälle. Keltainen perhe Springfieldistä sikaili jälleen.

Marianna katsoi minua pitkään kirjansa yli. Pidin silmäni tiukasti naulittuna teeveeruutuun, mutta syrjäsilmällä näin, että hänen vihreät silmänsä eivät värähtäneetkään. Lopulta, ehkä minuutin tai kahden hiljaisuuden jälkeen, hän kysyi: ”Mikä sinuun on mennyt? Miksi tahdot noin kipeästi pois luotani, että olet valmis sysäämään minut tyttökavereitteni seuraan? Missä ovat piikittelyt, ivat ja vittuiluun verhotut veriset loukkaukset, joita aina heistä heittelet ilmoille?” Hän siristi silmiään. ”Ei kai sinulla oikeasti ole toista naista?”

”Ei ole”, sanoin tyynen rauhallisesti. ”Minusta vain kuulostaa hyvältä, että voimme molemmat viettää hieman aikaa omillamme, tekemällä sitä, mikä tuntuu hyvältä. Tiedätkö, ehkä minusta on tulossa enemmän ja enemmän isäni kaltainen, mutta viime aikoina olen tahtonut vain tehdä asioita käsilläni. Korjailla kaikkea, näperrellä vasaran ja naulojen kanssa ja hakata siinä ohessa vähän halkoja. Kainuussa me aina kesäisin vietimme kaikki päivät pihalla, tekemässä töitä tai sitten ihan vain samoilemassa metsässä. Sano mitä sanot Altzheimerista, seniilisyydestä tai lähestyvästä eläkkeestä, mutta tahdon viettää hetken aikaa eristyksissä ihmisistä ja kaikesta tästä”, sanoin levitellen käsiäni, kuin eleeni olisi koonnut yhteen talon, kaupungin ja koko yhteiskunnan ympäriltäni. Näytin kämmeniäni Mariannalle. ”Nämä kädet eivät ole nähneet pisaraakaan ruumiillista työtä sitten ala-asteiän. Kokeille kuinka pehmeät ne ovat! Kuin vatsaläskiä!”

Vaimoni katsoi käsiäni, mutta ei kokeillut kämmenten ihoa. ”Tiedän kyllä, että kätesi ovat pehmeät. Minä pidän niistä, koska kun kosketat minua, otteesi on lempeä ja hellä, ei kova ja macho, kuten miehillä yleensä. Muistatko Joonaksen, ensimmäisen poikaystäväni? Hänellä oli kovat kädet ruumiillisesta työstä. Hänellä oli myös hirmuiset lihakset, jotka eittämättä näyttivät hyvältä hihattomassa paidassa. Mutta hänen kosketuksensa oli kova ja jos hän innostui likaa, hän satutti minua ymmärtämättä tehneensä niin. Kun erosin hänestä, sanoin itselleni – taisin kirjoittaa sen päiväkirjaanikin, jos oikein muistan – että mies, jonka kanssa haluan lapsia, ei tee ruumiillista työtä, vaan hänen kosketuksena on oltava pehmeä.”

Huokaisin. Katsoin kämmeniäni. Ne ällöttivät minua, kuvottivat. ”Minun täytyy tehdä tämä. Tämä yksi asia, yhden viikon ajan. Kun se on taaksejäänyttä elämää, palaan tänne ja koskettelen sinua hennosti pehmeillä käsilläni loppuelämäni ajan. Helvetti, testamenttaan käteni sinulle, että voit hipelöidä niitä vielä senkin jälkeen, kun aika minusta jättää.”

Marianna kikatti, kuin pieni tyttö. ”Sopii minulle, sopii minulle, totisesti. Sitten voin aina kantaa sinua mukanani.” Hän huokaisi, sulki vihdoin kirjan ja suuteli minua. ”Mene, kulta, mene ja vietä viikko maalla ilman ketään muuta. Leikkaa nurmikko, hakkaa halkoja, korjaa kaide tai samoile metsässä, kunnes jalkasi putoavat irti, mutta älä anna viikon venyä kahdeksi, okei?”

”Hyvä on”, sanoin. Se oli elämäni suurin valhe.

Lähtöäni edelsi viikon valmistelukierre. Kiersin hermorauniona ympäri kotia, haalien röykkiöön kaiken, mikä olin mahdollisesti ottamassa mukaan, ja heivaten valtaosan takaisin kaappien perukoille. En ymmärtänyt miksi olin niin hermostunut, miksi stressasin siitä, että saisin olla yksin. Mariannaakin huvitti seurata hätääntynyttä sekoiluani; hän vertasi sitä useammin kuin kerran neitsyttään menettävään teiniin.

Kun lähdönaika tuli, koin olevani valmis. Volvon takakontissa oli vaatteita monen kuukauden tarpeiksi, ruokaa komppanialle ja lavallinen olutta, kaiken varalta. Olin myös lainannut Mariannan veljeltä työkalupakin täynnä ruuvimeisseleitä, vasaroita ja… ties mitä. En edes tiennyt työkalujen nimiä, saati käyttötarkoituksia, ja olisin ollut pahemmin hukassa kuin merirosvo Siperiassa, jos olisin yrittänyt saada niillä mitään aikaan. Ainoat työkalut, joita uskoin tarvitsevani, olivat rautakaupan muovipussissa: hakku ja taittovartinen lapio, joissa oli vielä hintalaput kiinni.

Marianna saattoi minut autolle. Hän hymyili kauniisti. ”Ehkä tämä on hyvä idea”, hän sanoi. ”Ehkä me vain tarvitsemme hieman aikaa erillään.”

”Ehkä”, sanoin. ”Ehkä sinä tarvitset aikaa tyttökavereittesi kanssa ja minä kaidetta korjatessa.”

Suutelimme. Sen jälkeen istuin autoon ja lähdin pihasta. Ajomatkalla mietin paikkaa, mihin kaivaisin itselleni haudan.

**

Mökki oli rakennettu joskus kuusikymmentäluvulla pienen perheen kodiksi keskelle metsää. Lähimpään kyläpahaseen oli matkaan kymmeniä kilometrejä, jos seurasi pomppuisia ja ahtaita hiekkateitä, ja lähimmät naapurit olivat järven – jolle oli matkaa joitakin kymmeniä metrejä mökin ovelta – toisella laidalla, hekin keskiluokkaisia ja –ikäisiä mökinomistajia, jotka olivat tai eivät olleet paikalla, kun kaarsin pihaan. Talossa oli kaksi kerrosta, ei vesijohtovettä, sähkögeneraattori kellarissa, ulkohuussi ja liki vuoden asumattomuuden jäljiltä toista kymmentä ampiaisen pesää. Piha oli rehevöitynyt, villiintynyt kuin hylätty niitty, ja viime käyntini jälkeen suuri muurahaiskeko oli ilmaantunut olohuoneen ikkunan alle.

Talo oli ollut Mariannan valinta. Hän oli tahtonut mökin, jossa ei ollut nykyajan hienouksia, ei naapureja lähistöllä, ei mahdollisuutta päräyttää autolla kauppaan ostamaan maitoa tai jäätelöä, koska sattui hiukomaan. Hän oli sanonut, kun olimme selanneet myynti-ilmoituksia saman näyttöpäätteen äärestä kymmenkunta vuotta aiemmin, että hänen tahtoi, että mökille mentiin irrottautumaan kaupunkielämän jatkuvasta sykkimisestä, loputtomasta hälinästä ja erityisesti iänkaikkisesta stressistä. Ymmärsin vihdoin, mitä hän tarkoitti, mutta minulle se ei riittänyt – minusta ”pakohuussi”, kuten vaimoni mökkiä nimitti, ei ollut irtiotto stressaavasta kaupunkielämästä, vaan stressaavan kaupunkielämän näkemys irtiotosta. Vaikka pakohuussista puuttuivat kunnollinen viemäröinti ja verkkovirtajakelu, talon pihalla oli kaivo, josta puhdasta vettä pumppasi 2000-luvun teknologialla varustettu laitteisto, ja autotallissa – joka oli muuttunut romuvarastoksi ensimmäisenä kesänä mökin ostamisen jälkeen – oli sähkögeneraattori kännykän lataamista varten. Talo notkui kirjoja, vanhoja ja homeen täplittämiä pokkareita, jotka oli pinottu olohuoneen eteläseinää vasten sekalaisiin pinoihin. Pakohuussi oli pikemminkin Mariannan mökki, jossa hän sai lukea jonninjoutavia dekkareitaan ja jännäreitään ilman tympäännyttäviä ja illuusiota rikkovia velvollisuuksia.

Tyhjensin Volvon tavaroistaan. Kannoin laukkuni toisen kerroksen makuuhuoneeseen tarkistettuani ensin, että ampiaiset eivät olleet vallanneet sitä. Käteni hikosivat päästä kokeilemaan kuinka lapion taittovarsi lukkomekanismeineen toimisi, mutta maltoin itseni; olin jo päässyt niin pitkälle, että ei sopinut pilata kaikkea hätiköimällä turhia, vieläkään. Ensin minun oli kunnostettava mökkiä, tehtävä jotakin, mikä antaisi vaimolleni luulon siitä, että olin todella nikkaroinut viikon verran kaidetta ja leikannut nurmikkoa.

Käytin kaksi päivää – aivan kuten nimettömäksi jäänyt mies baarissa – kunnostamalla mökkiä. Siivosin ampiaispesät pois, myrkytin ne ja heitin ikkunasta pihalle. Revin vanhan kuistin kaiteen irti, mutta en tehnyt uutta – olin keksinyt täydellisen selityksen siitä, kuinka olin tehnyt parhaani ja yrittänyt useita kertoja tehdä hienoa kaidetta, jossa olisi ollut Michelangelon tasoisia veistoksia, mutta valitettavasti tuotokseni olivat olleet amatöörimäisiä räpellyksiä, ja lopulta kuisti tyystin ilman kaidetta näytti esteettisesti miellyttävämmältä kuin kuisti vinolla tai minun tekemällä kaiteella. Niitin metristä heinää ruostuneella viikatteella, jonka olin tuonut mökille edellisenä kesänä. Yritin keksiä keinoa hävittää muurahaiskeon, mutta yhdyskunnan koti kohosi polveni korkeudelle eikä se ollut todella niin pahasti autotien tai sisäänkäynnin edessä, että sen tuhoaminen olisi ollut välttämätöntä. Kun ajattelin keon hävittämistä, olin kateellinen pikkupirulaisten suorituksesta, mutta myös halveksuin itseäni, että edes saatoin kuvitella mitään niin ala-arvoista kuin kauniin ja luonnonmukaisen rakennelman tuhoamista sen takia, että se aiheutti minulle lievää epämukavuutta.

Toisen päivän iltana suoristin itseni sohvalle, joka natisi allani ja josta olin tappanut enemmän luteita kuin laki sallii, ja korkkasin ensimmäisen olueni. Katselin ikkunasta takapihalle, jossa villi metsä ympäröi ulos kannettuja aurinkotuoleja, parvekekalusteita ja pallogrilliä. Etsin maisemasta maamerkkejä, yksittäisiä kiinnekohtia, joiden mukaan olisin voinut suunnistaa, joiden avulla olisin voinut paikallistaa ideaalin lepopaikkani. Mutta en voinut päättää hautapaikkaani sisältä käsin, vaan minun olisi mentävä sinne itse, tunnusteltava käsilläni sammalta ja multaa, löydettävä paikkani maailmankaikkeudessa, mutta ilman sitä new age –roskaa, joka oli vain lasipalloja, ennustajaeukkoja ja narkoottisia kasveja. Minulle paikkani maailmankaikkeudessa merkitsi sitä, että kun kuolisin, minut laskettaisiin maahan ja minusta tulisi maata. Madot, bakteerit ja luonto itse ottaisivat ruumiini, hajottaisivat sen ja sulauttaisivat sen itseensä. Ennen sitä olisin vain elollinen olento elollisten olentojen täyttämällä planeetalla, mutta sen jälkeen olisin jotakin enemmän, jotakin muuta.

”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet menevä”, sanotaan, kun vainaja lasketaan puuarkussa mullan syleilyyn modernissa versiossa tapahtumasta, joka on vanhempi kuin ihmiskunta. Ei tarvita puuarkkuja, ei tarvita hautakiviä, ei tarvita surevia omaisia, vaan tulisi olla vain kuoppa maassa, johon vainaja lasketaan ja luonto ottamassa itselleen sen, minkä se on ihmissielulle syntymässä lainannut. Kaupunkilaiset eivät ymmärrä tätä, eivät tahdo käsittää, koska se ei koske heitä itseään – heille kuolema on surullista, koska he tuntevat olonsa surulliseksi. He eivät kykene käsitteellistämään sitä, että kuolema on väistämätöntä, eräänlainen lopullinen eräpäivä, jonka jälkeen uusintakerrat ovat loppuneet ja lainattu kroppa on annettava takaisin, jotta joku toinen voisi elää.

Illan hämärtyessä ja ajatusteni jatkaessa filosofista juoksuaan kohti väistämätöntä päätepistettään, sade alkoi putoilla hitaasti taivaalta. Se ei ollut tihkusadetta, ei lihavia pisaroita iskeytymässä maahan kuin kivet järven pintaan, vaan se oli kesäsade – lämmin ja lempeä, mutta silti voimakas. Halutessaan se olisi voinut muuttua ukkoseksi, iskeä salamoilla tönööni ja polttaa sen maaksi, mutta se ei tehnyt niin, vaan pisarat tipahtelivat säännöllisen epäsäännöllisesti niitettyyn nurmeen, koskemattomaan muurahaiskekoon ja pallogrillin ruostuneeseen kupuun. Katselin ja kuuntelin kuinka sade rummutti ikkunoita. Puhalsin kynttilän sammuksiin, laskin tyhjän tölkin pöydälle ja oikaisin itseni levolliseen asentoon sohvalle. Annoin sateiden tanssin ja laulun tuudittaa minut uneen.

Unessa istuin baarissa tihrusilmäisen miehen kanssa. Manaatit heiluivat ja ääntelehtivät Paula Koivuniemen tahtiin tanssilattialla, oluessani kellui räkäklimppejä ja tihrusilmän veli kertoi tiskillä härskiä vitsiä siiamilaisista kaksosista punaisten lyhtyjen alueella.

Tihrusilmä katsoi minua. ”Hei”, hän sanoi ja ojensi kätensä. ”Mukava tavata, jälleen.”

Tartuin käteen. ”Hei. Olen päässyt pitkälle, sitten viime keskustelumme jälkeen. Olen ostanut hakun ja lapion, ja olen lähtenyt mökille kaivamaan hautaani, ja…” Vaikenin. Sanani kuulostivat vääriltä, teennäisiltä.

Mies nyökkäsi. ”Teoillasi osoitat kuinka kaupunkilainen todella olet. Ymmärrät sen varmasti itsekin.” Hän maistoi oluttaan, irvisti ja työnsi tuopin kauas kätensä ulottumattomiin. ”Et tee mitään itse. Idea haudankaivuusta on peräisin minulta, hienot ajatuksesi siitä, miksi teet mitä teet, ovat vain hiilikuitukopioita parempien ajattelijoiden sanoista. Sinulle yksilöllisyys, vapaus ja modernisaatiosta irtautuminen tarkoittavat samaa, kuin mitä ne tarkoittavat minulle, koska suurin omaisuutesi, jonka olet koskaan voinut omistaa, on ajatuksesi, mutta ne olet kaupannut pois vuosikymmeniä sitten, jos niitä sinulla on koskaan ollutkaan. Sinulle kerrotaan kuinka asiat ovat, kuinka voit parantua huonoista tavoistasi, kuinka sinun tulisi kävellä, kuinka istua, kuinka syödä, mutta vaikka et aina tottelisikaan auktoriteetteja, päätösvaltasi rajoittuu binääriseen vaihtoehtoon: totella auktoriteetteja tai kapinoida auktoriteettien sanoja vastaan. Tätäkö on yksilöllisyys, sinulle? Kyseenalaistitko koskaan sitä, että se, mikä toimi minulle, ei välttämättä toimi sinulle?” Hän laski katseensa vyötärölleni. ”Olet kussut housuusi.”

Heräsin, hätkähtäen. Haaravälini oli märkä ja löyhkä olohuoneessa hirmuinen. Kirosin, syljin hirvittäviä sanoja ilmoille. Sade jatkui yhä, mutta heikompana, voimattona kuin tahtonsa menettäneenä. Mies unessani oli ollut oikeassa: olin kussut housuuni ja siinä samalla likiantiikkiselle sohvalle.

**

Kylmän aamiaisen jälkeen nostin lapion ja hakun olalleni ja astelin mökin ovesta pihalle. Kiersin pakohuussin ympäri ja punnitsin takapihaa katseellani. Saniaiset, karhunputket ja nokkoset olivat täyttäneet aukean kuin korpit taistelukentän aseiden vaiettua. Niiden välistä näkyivät siirtomaalohkareet, jotka olivat tasaisen sammalpeitteen alla, ja ylösviettävä kallio, joka kipusi kilometrin matkalla metsässä sata metriä kukkulan laelle, josta näki kirkkaalla säällä lähimpään kylään. Sade, joka putoili kasvoilleni, oli lämmintä ja virkistävää.

En voinut kaivaa hautaani mökin takapihalle. Se ei tuntunut oikealta; olin liian lähellä pakohuussia. En tahtoisi viettää ikuisuutta ruostuneen pallogrillin varjossa, käristyvää makkaraa nuuhkien. Hautapaikkani tulisi olla syrjemmässä, kauempana talosta, mutta pohjoinen oli poissuljettu, sillä siellä kohosi kallio. Hakkuni ei ikinä kykenisi särkemään graniittia – tai vaikka se voisikin, minä en voisi, voimani eivät riittäisi. Lännessä oli järvi, etelässä mökki ja tie mökille, joten parhaalta vaihtoehdolta vaikutti itä. Vähäisillä patikointireissuillani mökkiä ympäröivässä luonnossa en ollut löytänyt idästä mitään, mikä olisi ihmiskäden luomaa. Juuri sitä tahdoin: koskematonta, rikkomatonta luonnon rauhaa. Siellä sielu ja ruumis lepäisivät.

Lähdin tallustamaan itää kohti. Kasvit olivat sateen jäljiltä märkiä, mutta en välittänyt siitä – en aktiivisesti tahtonut keuhkokuumetta, mutta jos sellaisen saisin, niin olkoon. Niin se käy, kuten Vonnegut asian ilmaisisi. Ilmassa pörisi kärpäsiä, hyttysiä ja paarmoja, jotka tunkeilivat kuin juopot yöjunassa. Linnut visersivät Mozartin veroista sinfoniaa, todellista oodia ilolle. Männyt kohosivat ylemmäs, aina vain ylemmäs, korkeammalle, korkeammalle, kunnes ne koskettivat taivasta, ja niiden juuret ulottuivat syvemmälle, aina vain syvemmälle maahan, kunnes ne omivat kaiken mullan, kaiken maan itselleen. Hirvi ohitti minut etäältä, välittämättä vilkaista suuntaani, tuskin tiedostaen olemassaoloani. Poimin kourallisen marjoja pensaasta ja söin ne; maku oli taivaallinen, parempi kuin millään torilta ostamillani geenimuunnelluilla vitamiinipommeilla.

Lyhyesti sanottuna tunsin olevani kotona, pitkän ajan jälkeen. En ollut osannut kaivata metsää, koska olin vierottanut itseni pois siitä, irrottanut kehoni ja mieleni siitä, mikä sitoi minut lapsuuteni. Olin unohtanut kaikki tuoksut, kaikki äänet, kaikki maut, joita metsä piti sisällään, mutta kun vihdoin kykenin nauttimaan niistä, kauan sitten mieleni perukoille suljetut aistimukset pääsivät vapaiksi. Olin jälleen viiden vanha, hakku ja lapio olallani olivat miekkojani ja jossakin lähistöllä naapurin Pete väijyi minua kuin Robin Hood. Täällä minä tahdoin viettää ikuisuuteni, täällä minä tahdoin sulautua maailmankaikkeuteen – täällä, muistojen ihmemaassa, jossa auringon paiste ei koskaan lakkaa, jossa viattomuus ei kaikkoa ja jossa jokaisella pilvellä on muotonsa.

Pysähdyin. En tiennyt kuinka kaukana olin pakohuussista, mutta kun katsoin tulosuuntaani, en nähnyt taloa. En kuullut ihmisääniä, en maantien jylyä, en kaupungin huutavia valoja. Olin keskellä metsää. Sadekin oli tauonnut; taivaalla pilvet olivat kuin valtavia hattarapalloja.

Laskin hakun ja lapion olaltani nojaamaan puuta vasten. Tunnustelin jalallani sammalta pienellä aukealla, joka muodostui neljän puun väliin. Suunnassa, jonka arvelin olevan pohjoinen, seisoi suuri siirtolohkare, jonka päälle Jukolan veljekset olisivat voineet paeta vaikka elefantteja. Maassa kasvoi kymmeniä marjapensaita, sammalmättäiden piirittäen niitä kuin valtameret reunustavat mantereita.

Iskin kokeilevasti lapion maahan, tunnustellen oliko kallioperä lähellä maan pintaa. Terä upposi helposti multaan. Nostin kauhallisen multaa ylös, repien tusinoittain pieniä juuria. Paikka tuntui hyvältä, maa rikkaalta ja metsä eläväiseltä.

Jatkoin ahkeroimista tunti toisensa jälkeen ymmärtämättä ajan kulusta mitään. Olisin voinut kaivaa hautaani viikon, tunnin, sekunnin tai ikuisuuden eikä sillä olisi ollut väliä, sillä tuolla hetkellä oli olemassa vain minä, metsä, lapio ja kuoppa. Aika-ajoin pysähdyin tarkistamaan, että olin tekemässä riittävän suurta kuoppaa aikuiselle keholleni; kerran tein korjausliikkeen ja levensin kaivantoa vyötärön seudulta. Hakku osoittautui turhaksi, sillä mitään kiinteämpiä esteitä ei ollut. Jos olisin törmännyt suureen juureen, jota en olisi saanut lapiolla katki tai hakulla poikki, olisin voinut palata mökille ja hakea Mariannan veljen lainaamasta työkalupakista oksasahan, vaikka se olisikin rikkonut hetken rauhan ja eristyneisyyden.

Mutta minun ei tarvinnut poistua haudankaivuun ääreltä. Maan alaiset kivenlohkareet eivät keskeyttäneet työtäni, reidenpaksuiset juuret eivät pakottaneet minua pysähtymään eikä yksikään metsäneläin tullut uteliaana tutkimaan mitä ihminen metelöi. Oli vain minä ja hautapaikka.

Puuskuttaessani niin rajusti, että kehoni vapisi kuin epilepsian kouristuksissa, istuin mättäälle juomaan vettä ainoasta mukanani tuomasta pullosta. Pyyhin hikeä otsaltani ja katselin käsiäni, joihin oli muodostunut ensimmäiset rakot sitten kymmenennen ikävuoteni. Hymyilin, koska nuo paakut olivat olleet erottamaton osa ensimmäisiä elinvuosiani. Enää käteni eivät olleet pehmeät, kosketukseni hellä ja sormeni pulleat kuin rasvaan upotetut nakit, vaan nyt ne olivat miehen kädet, kourat, jotka olivat tottuneet tekemään työtä, hakkaamaan kuoppaa maahan.

Edellisenä yönä näkemäni uni palasi mieleeni lupaa pyytämättä. En ole koskaan uskonut, että unet olisivat mitään muuta kuin alitajunnan ulostetta, mutta jokin tuon tihrusilmäisen miehen sanoissa ei ollut kuulostanut… unimaiselta. Ilman sitä sohvankasteluepisodia, joka oli työllistänyt minut aamun ensimmäisen tunnin ajan, olisin pysähtynyt ja miettinyt untani tarkemmin, mutta kun jouduin pesemään ikiaikaisia sohvatyynyjä yhä uudella pesuainehuuhtelulla, baarikeskustelu oli unohtunut. Istuessani mättäällä jäin miettimään sanoja, jotka olivat odottaneet alitajunnassani päiviä, jopa viikkoja, mutta jotka vasta nyt olivat löytäneet reittinsä ulos.

Oliko todella niin, että en ollut tehnyt mitään oikeasti omaa sitten… koskaan? Olinko opetellut mitä minulle oli sanottu ja sitten joko hyväksynyt kuulemani osaksi niin sanottua minuuttani tai hylännyt sen? Mitä muita tapoja oli kehittää minuutta kuin reflektoida kuultua ja opittua sitä vasten, mitä oli aiemmin kuullut ja oppinut?

Ajauduin syviin filosofisiin vesiin yrittäessäni ymmärtää sitä, mitä freudilainen ego yritti minulle kertoa. En tahtonut kyseenalaistaa sitä, mitä olin tekemässä, vaan tahdoin kerrankin elämässäni lopettaa hölynpölyn, päättää loputtoman jaarittelun ja jahkailun ja vain tehdä työni loppuun. Puoliksi kaivettu hauta oli kuin puoliksi syöty lounas tai puoliksi luettu kirja. Se oli viimeisteltävä, oli idea alun perin kenen tahansa. Idean lähteellä ei ollut väliä, jos lopputulos oli haluttu, päätin ja tartuin lapion varteen.

Iskin lapion multaan. Se pysähtyi johonkin multaa kovempaan mutta kiveä pehmeämpään. Säpsähdin, vedin lapion pois maasta ja kyyristyin puolitoista metriä syvän haudan pohjalle. Varovasti, kuin arkeologi muinaismuiston äärellä, aloin nostaa hiekkaa pois sen, mitä se ikinä olikaan, päältä ja heittää ylös ja ulos kuopasta. Kourallinen toisensa jälkeen ymmärsin, että paljastin farkkujen peittämää jalkaa.

Löin likaisen kämmenen suulleni. Missä vaiheessa olin siirtynyt tusinadekkarien maailmaan? Hapuilin automaattisesti puhelinta taskustani, mutta hitaasti muistin jättäneeni kaiken tarpeettoman pakohuussiin. Lemu, jota en ollut aiemmin huomannut, iski pisteliäänä ja terävänä nenääni. En osannut kuvitella mitään muuta kuin mätänevän ruumiin, mikä voisi löyhkätä sillä tavalla.

Kapusin ulos haudasta ja yökkäilin pensaan yllä hetken, mutta vatsalaukustani nousi vain hapanta limaa. Vilkaisin haudan suuntaan ja mietin vaihtoehtojani. Voisin palata mökille, soittaa poliiseille ja kertoa löydöstäni. Tämä johtaisi kiusallisiin kysymyksiin siitä, mitä olin ollut tekemässä keskellä ei-niin-mitään kaivamassa kuoppaa – kysymyksiä, joihin en tahtonut vastata. Voisin jatkaa haudankaivuuta, paljastaa vainajan, peittää kuopan ja kertoa löytäneeni hänet normaalin metsäsamoilun yhteydessä. Tämä toimintatapa ei väistämättä johtaisi sarjaan kolmannen asteen kuulusteluja, vaikka siinäkin oli ongelmansa.

Paniikin ja hysterian rajalla en kyennyt keksimään mitään muita mahdollisuuksia kuin nämä kaksi. Kädet täristen kumarruin haudan ylle ja katsoin lihavaa nilkkaa, joka pilkisti housujen lahkeesta. Jalka, johon nilkka lähes väistämättä johti, oli yhä mullan peitossa. Iho oli mädäntynyt, kyllä, mutta vainaja tuskin oli levännyt maassa kuin korkeintaan joitakin viikkoja, koska hänellä yhä oli ihoa, joka voisi mädäntyä. Vilkaisin ympärilleni – en tiedä tarkalleen miksi, ehkä halusin varmistaa, että Venäjän mafian palkkamurhaajat eivät väijyneet mäntyjen siimeksessä – ja laskeuduin takaisin kuoppaan.

Jatkoin ruumiin paljastamista hitain mutta varmoin elein. Otin kourallisen multaa, heitin sen pois ja otin uuden kourallisen multaa. Paljastin ensin vainajan jalkaterän. Hänellä oli jalassaan Niken lenkkarit, hyvin samanlaiset kuin ne, jotka minulla oli jalassa; myös farkut olivat tyypilliset Leviksen viisnollaykköset, jotka minullakin oli jalassa. Se oli puhdasta sattumaa – monilla ihmisillä oli Leviksen farkut ja Niken lenkkarit.

Ruumiin esiinkaivuussa kesti pitkään, useita tunteja, ja kun työni läheni loppuaan, kesäinen hämärä alkoi laskeutua metsään. Jos olisin ajatellut järkevästi – mitä en tehnyt – olisin palannut mökille vielä kun löytäisin tieni mökille, sillä syvemmässä hämärässä tai pimeässä en löytäisi edes omaa nenääni metsästä, vaikka se olisi liimattu kasvoihini.

Pääsyy irrationaaliseen toimintaani oli havainto siitä, että myös paita – valkoinen teepaita – oli samankaltainen kuin se, joka oli päälläni. Vainajalla oli keski-ikäisen miehen ruumiinrakenne: ylimääräistä ihraa vyötäröllä, kaulalla ja pakaroissa, eikä juuri yhtään lihaksia kannattelemassa elopainoa.

Paljastin vainajan kasvot viimeiseksi, vaikka tiesin – järjettömästi, kyllä – mitä löytäisin haudastani. Muutaman viikon ajan mädäntyneellä ruumiilla oli minun kasvoni ja niillä oli tyyni ilme. Hän nukkui ikuista untaan ja madot, bakteerit ja luontoäiti hajottivat hänen kehoaan sisältä päin, omien sen, mikä heille kuuluikin.


Katselin kasvoihini, tarkistelin lihavia poskiani, kaksoisleukaani ja karkaavaa hiusrajaani. Kyllä, se olin minä, jokaista pienintä syntymämerkkiä myöten. Kun en keksinyt muutakaan, nostin käden ja tunnustelin kämmentä. Iho oli pehmeää, siinä ei ollut rakkoja eikä työ ollut kovettanut sitä.

lauantai 3. lokakuuta 2015

Novelli: Kuolemakone

Korpit laskeutuivat taivaalta aamun koittaessa. Ne leijailivat alas kuin musta usva nummelle. Taistelukentällä makasi silvottuja sotilaita limittäin, kavioiden möyhentäminä ja muodottomina; joukossa oli muutama hevonenkin. Yksi viiri liehui yhä, seiväs iskettynä hävinneen armeijan upseerin lävitse; keltainen ja vihreä rykmentin viiri oli muuttunut punaiseksi mennessään surmatun ylhäisen läpi. Kuka olisi arvannut – heidänkin verensä oli punaista eikä sinistä, vaikka sitä kuinka väitettiin.

Sota oli uudenlaista, sanottiin. Enää eivät vanhat herrasmiessäännöt päteneet, enää eivät ylväät miehet taistelleet keskenään kunniasta puolustaa omaa merkityksetöntä aatettaan tai valtakuntaansa, enää eivät ratsujoukot rynnistäneet vihollisrivien läpi. Mitään rivejä ei ollut, hevosetkin olivat menettäneet merkityksensä uusien sotakoneiden, mekaanisten tuhoa kylvävien kuolemalaitteiden edessä. Sotilaiden henki oli aina ollut halpa, mutta nyt jokainen oli korvattavissa, jopa kenraalit, ja koska Kuolema niitti viljaansa niin tehokkaasti, jokainen korvattiin pahimmissa tapauksissa muutamien tuntien sisällä, kun toiset kestivät vuoden tai toisen, mutta lopulta hekin saivat maistaa lyijyä. Kun koneet eivät vyöryneet hitaasti massiivisilla rattaillaan kohti, ilma oli tiheänä myrkkykaasua, joka ei välttämättä välittömästi tappanut, vaan sokeutti, kuuroutti ja lopulta möyhensi sisuskalut, jotka uhri oksensi ennen kuolemaansa. Olin nähnyt sen tapahtuvan monesti, liian monesti.

Niin kauhistuttava kuin kaasuhyökkäys olikin, se ei ollut pahinta, mitä rintamalla tapahtui. Alituiselle kuolemapelolle ei turru, se ei menetä merkitystään samalla tavalla kuin vainajan kallonkappaleiden siivoaminen juoksuhaudan pohjalta. Kuolemanpelko on taukoamaton, koska milloin tahansa kranaatti saattaa pudota taivaalta ja repiä kappaleiksi – vaikka sitä ei olisi ajatellut, mahdollisuus kyti hiljaisella liekillä takaraivossa vain leimahtaakseen roihuun, kun kranaatit todella alkoivat pudota. Koska vain saattoi tulla hyökkäyskäsky, lähes varman kuoleman esisoitto.

Pahinta on se, että jos rintamalla selviää riittävän pitkään, menettää sen, minkä puolesta taistelee, menettää ihmisyyden ja muuttuu toisenlaiseksi kuolemakoneeksi. Jokaisella kestää oma aikansa päätyä siihen tilaa – toiset joutuvat sinne ensimmäisen tykistökeskityksen tai kaasuhyökkäyksen myötä, toiset sitkeilevät kolmanteen rynnäkköönsä asti – mutta jokainen, joka on riittävän epäonninen elääkseen, päätyy sinne. Hulluudeksi sitä voisi kutsua, kenties. Toinen termi, joka tulee mieleeni, on taisteluväsymys. Paras, kuitenkin, saattaa olla täydellinen epätoivo.

Olen kokenut sen. Se on kuin jokin suuri, sysimustan varjon kaltainen eliö, joka takertuu mieleen eikä irrota, ei koskaan. Se on kuin sade, joka muuttaa taistelukentän liukkaaksi mudaksi, jolla jokaisen jalka joskus lipeää. Kaikki kaatuvat, vähintään kerran, ja jos he eivät menetä henkeään sen kourissa, päätyvät sairaalaan ja palaavat takaisin rintamalle, he kokevat sen uudestaan. Se on väistämätön kuin…

Olin kirjoittamassa: ”Se on väistämätön kuin sodan loppu.” Mutta se ei olisi totta, paitsi ideaalilla tasolla. Juoksuhaudoissa kiertävä viisaus tietää kertoa, että jokainen sota, joka on koskaan sodittu, on päättynyt. Kyllä, se on totta, mutta väistämätön johtopäätös (”… joten tämäkin sota päättyy joskus”) ei ole totta, ainakaan se ei ole välttämätön totuus, joka on loogisesti totta kaikissa tilanteissa, kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Kuten sanoin, tämä sota on uudenlainen, täysin erilainen kuin mikään aiempi sota. Kaikki aiemmat säännöt, etiketit ja kunniasäädökset on hylätty, uhrattu tälle hirviölle, joka syövyttää jokaisen sotilaan lopulta itseensä.

Olen ollut rintamalla nyt kuusi kuukautta. Kun saavuin, talvi oli juuri loppumassa ja kevät alkamassa; nyt kesä on ohi, sateet tulleet ja yöpakkaset tulossa. Kaikki on märkää, ja pelkään ensimmäisiä pakkasia, kun kaikki – vaatteeni, muta, kypäräni, ruokani – jäätyvät. En voi edes kuvitella kuinka kauan kestän sitä, jos ollenkaan. Sekoan silloin lopullisesti, epäilen, vaikka olen jo nyt varsin lähellä epätoivolle antautumista, elämänhaluni antamista tälle hirviölle, joka istuu vierelläni varjoissa.

**

Viheltää. Kranaatit levät ylitse, sen kuulee äänestä. Muutamien kymmeninen metrien päässä linjojemme takana räjähtelee. Räjähdysten välissä kuulen kuinka joku huutaa. Pitäisi mennä avuksi, mutta en halua, en välitä enää auttaa kanssaihmistäni, joka on tuomittu elämään laillani Helvetissä, josta ei ole pakoa kuin kuoleman kautta.

Tykistökeskitys on päättynyt ja hiljaisuus on laskeutunut takaisin rintamalle. Jopa valittava sotilas, joka anoi armoa äidiltään ja Isä Jumalalta, kun viimeisen kerran hänestä kuulin, on vaiennut. Korjaan kynttilän asentoa telineessään, varistan kuivuvan steariinin papereiltani. Alikersantti käy kertomassa, että rykmentin menetykset olivat kaksi miestä, molemmat saapuneet vain muutamaa päivää aiemmin. Nyökkään ja kirjoitan tiedon toiseen paperiin, jotta voisin sanoa kirjanneeni menetykset ylös johonkin; annan menehtyneille numerot 1102 ja 1103. Niin monta miestä on kuollut aikanani. En muista kuin ensimmäisen kolmen nimet – Filip Andersson, Evert Rogan ja Mark Davertt. Ensimmäisten vainajien nimet eivät unohdu, koska he olivat ensikosketukseni rintaman todellisuuteen ja koska he saapuivat kanssani tänne, mutta pääsivät pois ennen minua.

Tulimme kolmisin saman huoltoyksikön mukana. Istuimme tiukasti lähekkäin, kylmässä hytisten, huurretta toistemme kasvoille puhallellen. Penkkini oli laatikko tölkkipapuja, Rogan istui ammuslaatikon päällä ja Davertt nojasi öljytynnyriin. Olin laskenut reppuni jalkojeni väliin ja asettanut kiväärin nojaamaan kopin seinää vasten; Andersson ehdotti, että ottaisin aseen takaisin käsiini, sillä sen hiljainen kolina seinää vasten ärsytti häntä.

Matka juna-asemalta rintamalle oli yllättävänkin pitkä, ja huomasin olevani nälkäinen. Päätin ottaa paputölkin allani olevasta laatikosta ja tarjosin kanssamatkustajilleni omia tölkkejä, jotka he ottivat kiitollisina vastaan. Avasin tölkin pistimelläni. Liemi oli jäätynyt.

”Taivas”, huokaisin. ”Voisimmepa tehdä tulen.”

Andersson hymähti. ”Meillä olisi tässä paloöljyä sitä varten, mutta luulen, että siitä tulisi elämiemme viimeinen lämmin ateria.” Hän nyökkäsi ammuslaatikon suuntaan.

”Kyllä ne sulavat, kunhan vatsalaukkuun asti ehtivät”, Rogan tuhahti murtaessaan papujäätelöä pienemmiksi paloiksi pistimellään. Hän noukki irti murtamansa palan ja heitti sen suuhunsa.

Päätimme muutkin tehdä samoin, paremman ravinnon puutteessa. Papujen rouskuttaminen kuului vankkurienajan korviin asti, ja hän kääntyi katsomaan mitä teimme. Hän kohautti hartioitaan eikä välittänyt meistä enää sen jälkeen.

”Mistä päin olette kotoisin, jos saan kysyä?” sanoin. Olin jäystänyt ensimmäistä palaani huolellisesti ja leukoihini koski, joten pidin tauon syömisestä. ”Onko kukaan teistä Lontoosta?”

”West-Endistä”, Davertt vastasi. ”Syntynyt ja kasvanut. Olin hommissa siinä suuressa tehtaassa, joka teki ennen sotaa autoja, mutta jossa nyt valetaan uusia tykkejä armeijalle. Sinäkin?”

Nyökkäsin. ”Isälläni oli kauppa Hyde Parkin lähellä. Hän myi ylellisyystuotteita. Kauppa meni alta, kun koko asiakaskunta lähti sotaan. Isällä oli kihti, joten hän ei kelvannut. Minä olen nyt perheeni kolmas, joka matkaa Ranskaan.”

”Minun veljeni kaatuivat Sommessa”, Rogan sanoi. Hänen onnistui puhua siitä huolimatta, että hän rouskutteli yhä papuja. ”Molemmat samana päivänä.”

”Otan osaa”, Andersson sanoi, hiljaa. ”Veljeni hukkui Pohjanmerellä.”

Keskustelimme siihen asti, kunnes saavuimme määränpäähämme jonnekin päin rintamaa Sommen eteläpuolella. Meistä ei tullut sydänystäviä matkan aikana, mutta pidimme toisillemme seuraa ja lohdutimme toisiamme tavalla, jota ei voi sanoin kuvata – minulle oli tärkeämpää kuulla, että joku muukin koki samoja tunteita, jotka jäystivät minua, ja en ollut yksin. Se oli ystävyyttä tärkeämpää, tahtoisin ajatella, sillä ystävyksiä voi syntyä missä vain, mutta meidän neljän kaltaista henkistä yhteyttä ei saavuttaa kuin tietyissä, eittämättä hyvin karmaisevissa, olosuhteissa.

Nousin ensimmäisenä vankkureista, koska seisoin lähimpänä sen perää. Oioin koipiani ja venyttelin pomppuisen matkan jäykistämiä lihaksiani. Kumarruin poimimaan reppuni maasta, johon olin sen laskenut, kun kohdasta, jossa pääni oli ollut, lensi luoti. Tarkk’ampujat ovat tavallinen vaara rintamalla, ja oltuani vain joitakin sekunteja taistelukentän laidalla, opin miksi.

Luoti ei osunut minuun, eikä yhteenkään asetoveriini. Se sujahti kumartuneen pääni yli ja iskeytyi suoraan ammuslaatikkoon, jonka päällä Rogan yhä istui. Ohilaukaus käynnisti ketjureaktion, joka kesti vain silmänräpäyksen ajan, mutta jonka lopputuloksena oli, että laatikollinen luoteja laukesi, repien laatikon, asetoverini ja koko vaunun. Makasin rähmälläni maassa, kun sadat konekivääripanokset silpoivat uudet tuttavani tunnistettamattomiksi. Se ei ollut räjähdys samalla tavalla kuin raketti belle époquen aikaisissa juhlinnoissa, vaan pikemminkin rätisevä paukkumatto, joilla lapset leikkivät samaisissa juhlissa.

Tarkk’ampuja ei välittänyt viimeistellä työtään ampumalla minua – kenties hän oletti minun menehtyneen muiden kanssa. Makasin naamani jäisessä mudassa, hengittäen nopein ja pinnallisin huokauksin, uskaltamatta katsoa taakseni. Yksikään ammus ei ollut osunut minuun, mikä oli jonkinasteinen ihme, ja kun viidentoista minuutin kuluttua juoksuhaudasta uskaltauduttiin ylös tutkimaan tuhoa, minut laskettiin aluksi yhdeksi uhreista.

Itkin nähdessäni tuhon, jonka kohteeksi olisin hyvinkin voinut itse joutua. Silloin kuolema tuntui joltakin, se kuristi sisuskaluja ja pakotti pysähtymään hetkeen, punnitsemaan elämää ja omia valintoja. Seuraavana päivänä näin kaasunaamarin sumeiden linssien läpi kuinka kersanttini oksensi klimppistä verta jaloilleni – sekin tuntui, vielä, mutta jo viikossa tai kahdessa kuolema oli menettänyt merkityksensä inhimillisenä tragediana ja muuttunut strategiseksi tappioksi, pelkäksi numeroksi.

**

Linjojen takaa on tullut käsky: kahden päivän päästä rynnäköimme tuhansien miehien vahvuisena aaltona yli ei-kenenkään-maan tarkoituksena vallata saksalaisten asemat ja työntää rintamaa takaisin Reiniä kohti. Rynnäkköä alustaa kaksikymmentäneljä tuntia tykkitulta, tuhansia, kenties kymmeniätuhansia kranaatteja pudotetaan muutaman neliömailin sisään, tarkoituksena murskata kaikki vastarinta, tai ainakin heikentää sitä.

Juuri siinä on sana, joka tekee kaikki tykistökeskitykset tarpeettomiksi, ”heikentää vihollisjoukkoja”. On merkityksetöntä rynnäkön kannalta onko vastassa viisituhatta, kaksisataa vai kaksitusinaa vihollista, sillä jos heillä on riittävästi konekiväärejä aseteltuna oikein välimatkoin toisistaan, rynnäkkö muuttuu strategisesta toimesta lihamyllyksi, joka jauhaa hyökkääjät muodottomaksi massaksi, sekoittaa yhteen mudan, saven ja satavan veden kanssa. Olen nähnyt sen tapahtuvan nyt kuusi kertaa, jos lasketaan vain meidän hyökkäyksemme; kolmetoista, jos myös vihollisten yritykset lasketaan.

Joskus juoksuhautarivi onnistutaan valtaamaan ja rintamaa työntämään taas muutamia satoja jalkoja eteenpäin. Aina on olemassa uusia juoksuhautoja, kymmeniä rivejä toinen toisensa perässä, aina uusia suojaamattomia ja runnottuja aukeaita ylitettävänä, aina uusia lihamyllyjä odottamassa. Tämä sota, toisin kuin mikään toinen, ei perustu strategiaan tai taktiikkaan, jota kenraalit voisivat suunnitella pöytiensä ääressä – vaikka he tekevät sitä jatkuvasti, en epäile yhtään – vaan tätä sotaa käydään lukumäärällä. Sotilaat ovat halpoja, aseita tuotetaan liukuhihnalta ja taas on kenraaleilla jotakin uutta heitettävänä teurastukseen; kysymys on siitä, kumman puolen mahdollisuudet tuottaa uusia sotilaita ja uusia aseita loppuu ensin, ja silloin se puoli on häviäjä. Tätä sotaa ei käydä vain rintamalla, vaan kotona, jossa koko yhteiskunta asetetaan teurastuksen tueksi. En tahdo kuvitella mitä tapahtuu, kun tai jos tämä sota joskus päättyy – onko ketään enää jäljellä rakentamaan Ranskaa tai Belgiaa uudelleen, onko ketään siittämässä uusia kansalaisia maailmaan.

Kaikkiin rynnäkköihin valmistaudutaan hyvin samoilla rituaaleilla, ja vain yksityiskohdat vaihtelevat hyökkäyksestä tai vuodesta toiseen. Koska pelkään, että tämä on viimeinen merkintä, mitä tulen tähän vihkoon kirjoittamaan, voin yhtä hyvin käyttää muutaman sivun kertomalla millä tavalla minä ja mieheni olemme oppineet kohtaamaan likivarman kuolon.

Ensin kerrotaan uutinen rykmentille. Johtavan upseerin tehtävä on kertoa saapuneesta viestistä muille upseereille yhteisesti, ja heidän tehtäväkseen jää välittää viesti eteenpäin aliupseereille ja rivisotilaille. Uutinen uudesta rynnäköstä otetaan upseerien keskuudessa vastaan oikeutetulla kauhulla, jota välitön fatalismi värittää; moni itkee, moni lohduttaa itkijöitä, loput istuvat vaiti, katsekontakteja vältellen. Kierrätämme messissä taskumattia, kunnes jokainen on saanut tarvitsemansa määrän senkertaista viinalaatua. Kokeneemmat upseerit, kuten minä, koettavat lohduttaa nuorempia, sanoa valkoisia valheita, että rynnäkkö ei tiennyt varmaa kuolemaa – en usko, että väitteet menevät kovinkaan monelle läpi, sillä he kuulevat äänissämme mitä voi kutsua vain peloksi, vaikka se on paljon muutakin kuin pelkkää pelkoa.

Upseerien tehtävänä on välittää käsky eteenpäin, kuten sanoin jo. Koska monet ovat vartiossa, upseerit kertovat tavallisimmin pelkästään aliupseereille ja antavat luonnollisten tietokanavien jakaa tiedon jokaisen sotilaan keskuuteen. Reaktiot uutiseen ovat hyvin samankaltaisia niin upseerien kuin rivisotilaiden keskuudessa, mikä yhä vahvistaa käsitystäni siitä, että vaikka Hänen Majesteettinsa hallitus katsoo meidät erilaisiksi, jos kaikki sosiaaliset normit ja käytösmallit kaavitaan pois, olemme samanlaisia, samoine pelkoine ja samoine reaktioine.

Hyökkäystä alustavan tykistökeskityksen alkaessa kaikki tietävät jo mitä tuleman pitää. Ensimmäiset ylitse lentävät kranaatit saavat kuitenkin aikaan suunnittelemattomia rukouspiirejä, joihin jokainen osallistuu jossakin välissä keskityksen jatkuessa. Joukkueissa ei ole virallisia uskonoppineita, mutta se ei haittaa, sillä jokaiselle upseerille on jaettu mukaan Raamattu, kun he lähtevät rintamalle, ja monet, kuten minä, luovuttavat omansa aliupseereille kertoessaan lähestyvästä hyökkäyksestä. Rukousten sisältö on samanlainen kaikkialla, enkä usko, että vaatii suurta mielikuvitusta keksiä mitä niissä toivotaan, anotaan ja pyydetään. Harva nukkuu viimeisenä yönä ennen rynnäkköä, koska tykkituli on niin äänekästä – kranaatit räjähtelevät vain kuitenkin muutamien satojen jalkojen päässä – ja olen ottanut tavakseni käyttää unettoman pimeän ajan rukouspiirissä, ojentamassa halpaa viskipulloani jokaiselle halukkaalle.

Auringonkoiton tullessa seisomme toisissamme kiinni juoksuhaudoissa, odottamassa merkkiä. Kaikki vapisevat, toiset ruumiillisesti ja toiset henkisesti. Monet hipelöivät rippiristiään, toisilla on rukousnauha ranteessa ja jokainen lausuu jossakin välissä Isä Meidän -rukouksen. Jos sataa, pisarat ropisevat kypärää vasten äänekkäästi ja valuvat reunuksen yli noroina. Viimeisinä minuutteina ennen suojaisista haudoista nousua kulkee käsky suusta suuhun, että aseet on tarkistettava, pistinten kiinnitykset varmistettava ja, jos kaasua on käytetty, kaasunaamarit asetettava kasvoille. Harva niin tekee, kuitenkaan, vaan siinä vaiheessa viimeistään käännytään Taivaan Isän puoleen.
Käskyn tullessa jokainen aliupseeri heittää savukranaatin ei-kenenkään-maalle. Heiton jälkeen seisomme jokainen lihas jännittyneenä ja laskemme kymmeneen, jotta savuverho ehtisi kohota linjojen väliin. Kun laskut on laskettu, kavutaan ylös turvasta ja pingotaan eteenpäin minkä ehditään.

Juoksu on äänetöntä, eikä kukaan karju viikinkimäistä sotahuutoa, sillä jokainen huuto antaa summittaisen maalitaulun odottaville konekivääreille. Toisinaan puolustajat eivät avaa tulta ennen kuin ensimmäiset hyökkääjät astuvat savuverhon eteen, mutta monesti malttamattomat viholliset avaavat tulen sokkona. Joka tapauksessa, kun tuli avataan, äänettömästä juoksusta luovutaan ja hyökkäävät sotilaat päästävät ilmoille mylvinnän, joka kauhistuttaisi roomalaisia vastaan taistelleita germaanejakin.

Kun tuli aukeaa, jokainen sekunti useita miehiä kuolee, toisinaan satoja. Koska maa on liukasta ja paras keino tehdä itsestä vaikea maali on juosta siksakkia, monet kompuroivat ja se tarkoittaa varmaa kuolemaa, joko vihollisluotiin tai takaa yli juoksevan aseveljen saappaisiin. Maa on ympäri vuoden mutaa, jossa on syviä painaumia, jotka täyttyvät vedellä, ja koko ei-kenenkään-maalla niitä on muutaman metrin välein toisistaan; syvimmät kuopat ovat monta metriä syviä ja halkaisijaltaan yhtä suuria, pienimmät tuskin vyötäröä syvempiä. Monet hyökkääjät sukeltavat kuoppiin säästyäkseen rynnäkön kauhulta, mutta jos joku jää kiinni piileskelystä, jokaisella aseveljellä on oikeus suorittaa pikainen kenttäoikeustuomio – käytäntö, joka ei ole virallinen, mutta silti käytössä kaikilla rintamalohkoilla.

Ainoa suunta on eteen, kohti sarjatulta ampuvia konekiväärejä ja tähystysaukoista laukovia tarkk’ampujia ja tavallisia kiväärimiehiä. Vaikka matkaa ei ole paljoa, jokainen askel vie lähemmäs vihollista, tekee helpomman maalin. Sata askelta savuverhon reunalta puolustusjuoksuhaudan luo on varma kuolema; viidestäkymmenestä voi selvitä, vielä, jos hyvin käy, mutta sata on sulaa hulluutta. Ilma suhisee luoteja ja kuolinhuudot peittyvät laukaisten äänten alle. Jos tankkeja on käytetty linjojen ylittämiseen, ne laukovat tykeillään kaikkea näkyvissä olevaa. Aseet nostattavat ilmaan ruudinsavupilven, joka kirvelee keuhkoissa, jos elää niin pitkään, että saa nähdä pilven muodostuvan.

Jos vihollisjuoksuhautoihin päästään, teurastus muuttuu taisteluksi, jossa tärkein ja paras ase ei enää ole ketteryys tai konekivääri vaan pistin. Jokainen muistaa kuinka ensimmäistä kertaa iski pistimen toisen elävän ihmisen sisään, kuinka sisuskalut ottivat terän vastaan vastentahtoisesti, mutta jos voimaa käytti riittävästi, saattoi tuntea kuinka maksa tai vatsalaukku halkesi paineen alla. Ilmeet, eleet, äänet, jotka pistinsurmaan liittyvät, kaivertavat itsensä syvillä urilla muistiin. Jos uhri itkee, surmaajakin itkee, mutta vasta taistelun päättymisen jälkeen – olettaen tietenkin, että hän on yhä elossa sen päättyessä. Ajatus, joka antaa lohtua, on itsessään lohduton: jos en olisi surmannut sitä miestä, hän olisi surmannut minut, joten miksi siis itken hänen vuokseen? Moni tekee vielä sen, että kun taistelu on ohi, he etsivät puukottamansa uhrin ruumiin, tutkivat tämän taskut saadakseen jonkin varmistuksen siitä, että henkilö oli antikristus ja kertaakaan en ole kuullut uhrista, joka olisi ollut jotenkin erilainen kuin surmaajansa – kaikilla on taskuissaan kirjeitä, valokuvia ja pienoisraamattuja muistuttamassa miksi sotaa käydään.

Juoksuhaudoissa taisteleminen on raaempaa kuin sitä edeltävän teurastuksen aikana, koska siinä jokaisella on kasvot, jokainen on ihminen, ei pelkkä kohde johon suunnata ase ja vetää liipaisimesta. Puolustettaessa juoksuhautaa on helppo unohtaa, että jokaisella kohti rynnivällä olennolla on mieli ja sielu siinä missä sinullakin, mutta kun henkilö toisenvärisessä univormussa seisoo edessäsi, pistimesi hänen vatsassaan ja hän parkuu, hän ei ole enää kohde, vaan ajatteleva ja tunteva ihminen. Vaikka rynnäkön epäinhimillisin osuus on juurikin ei-kenenkään-maan yli juokseminen, taistelun inhimillinen puoli on se, mikä ajaa sotilaat epätoivoon ja murtaa heidät lopulta.

Tykistökeskitys on nyt alkanut. Minun on lopetettava kirjoittaminen ja mentävä rukouspiiriin, jotta voisin antaa lohdullisia sanojani nuoremmilleni, jotka ovat valmistautumassa ensimmäiseen rynnäkköönsä. Tämä on hyvästi, pelkään, sillä olen selvinnyt kuusi rynnäkköä enkä usko selviäväni seitsemää. Vaikka ruumiini jatkaisikin eloaan kun aurinko laskee rynnäkön jälkeen, sieluni ei enää ole sen kanssa.

**

Olen elossa. Vaivoin.

Rynnäkkö on päättynyt; makaan haavoittuneena kuopassa, joka täyttyy hitaasti ja väistämättömästi sadevedellä. Sain luodin polveeni puolivälissä ei-kenenkään-maata ja kaaduin naama edellä kuoppaan, jossa nyt makaan. En kyennyt huutamaan, koska kipu oli suurempi kuin minkä mikään yksittäinen ääni saattaisi kuvata; itkin, koska tiesin kuolevani, mitä pikemmin sen parempi; minulla oli suu täynnä multaa.

Taistelu raivosi joitakin tunteja. Sen jälkeen on ollut hiljaista, kuten rintamalla tavallisesti. Voisin huutaa ja pyytää apua, mutta en tiedä kumman puolen joukkoja saisin luokseni, jos kummaltakaan puolelta uskaltauduttaisiin avukseni; oli parempi odottaa pelastusta kuin kutsua saksalaisia kiduttajia, tietää vanha rintamanviisaus. En tiedä kumpi puoli voitti taistelun, liikkuiko rintama vai pysyikö se paikallaan. Ei sillä, että asialla merkitystä on minun tai sodan kannalta.

Sade on hidastunut, jotta uskalsin kaivaa tämän vihon povitaskustani ilman pelkoa, että se kastuisi luku- ja kirjoituskelvottomaksi. En tiedä miksi otin vihon mukaan rynnäkköön, mutta nyt olen kiitollinen itselleni että otin, sillä jos minulla ei olisi tyngäksi kulutettu lyijykynää ja kostunutta muttei vettynyttä vihkoa, en tiedä kuinka kauan jaksaisin odottaa ja sietää kipua ennen kuin asettaisin kiväärinpiipun suuhuni ja pelastaisin itseni lisäkärsimykseltä. Ajankulukseni ja järjenpitimiksi kirjoitan ylös mitä näen ja huomaan.

Lihava rotta talsi ohitseni. Se värisytti viiksiään mulkaistessaan minua, mutta se ei tullut maistamaan lihaani, ei vielä, kun yhä liikun ja hengitän. En elättele harhakuvitelmia siitä, mitä keholleni tapahtuu, jos taistelukentästä tulee leposijani – olen nähnyt saman tapahtuvan monesti, rottien järsivän tiensä vaatteiden ja varusteiden läpi lihan luo, jonka läpi ne kaivautuvat vainajan vatsaonteloon pesimään pienokaisiaan. Vaikka kuolema rintamalla on toisinaan hidas, hajoaminen maaksi käy nopeasti, niin paljon raadonsyöjiä elää keskuudessamme.

Korppiparvi kiertelee ylläni. Ei, ne eivät kiertele ylläni, vaan koko taistelukentän ympärillä, epäröiden laskeutua miinojen ja piikkilanka-aitojen keskelle. Yksi niistä laskeutuu ennen muita, tutkimaan, ja se rääkäisee, ehdottaa muitakin laskeutumaan kesteille.

Vedenpinta nousee hitaasti kuopassani. Se yltää nyt nilkkoihini asti. Olen yrittänyt muutamia kertoja kammeta itseäni ylemmäs, korkeammalle hautani seinustalle, mutta muta on liukasta ja voimani ovat vähissä, joten jokainen yritykseni on päättynyt liukumiseen samaan paikkaan kuin josta lähdinkin. En tiedä mitä kello on – taskunauriini halkesi pudotessani kuoppaan – mutta pelkään iltaa ja yötä, sillä silloin kylmä hiipii julkeasti esille ja jos niin käy, menetän kastuneet jalkani.

Söin hieman kuivalihaa, jota olin säästänyt eilisiltaiselta aterialta. Sekin oli märkää, mautonta.

Kuulen ääniä. Askelia, kenties.

**

Kuulin oikein: äänet olivat litiseviä askelia. Ilman että hän olisi katsonut ennen toimimista, kuoppaan hyppäsi seurakseni saksalainen mies, väsynyt, verinen ja hän piteli oikeaa olkavarttaan vasemmassa kädessä. Hän läimähti vastapäätä minua ennen kuin ehdin ottaa aseen käteeni ja tähdätä häntä. Huomatessaan minut hän oli yhtä yllättynyt kuin olin, eikä hän ottanut kivääriä esille. Tuijotimme toisiamme, kurottamatta aseita kohti.

Hän nyökkäsi, kuin tervehdyksenä. Hän avasi oikean kätensä, näytti sen olevan tyhjä, ja hymyili minulle. Vastasin eleeseen näyttämällä tyhjät käteni ja tekemällä parhaani hymyilläkseni. Kumpikaan meistä ei halunnut surmata toista, olimme molemmat haavoittuneita ja väsyneitä.

”Puhutko englantia?” kysyin.

Mies katsoi minua osaamatta päättää. ”Hieman”, hän sanoi. ”Saksaa?”

Pudistin päätäni. ”Pahoittelen. Mitä ylhäällä tapahtuu?”

Mies kohautti harteitaan. ”Sota. Linjat sekaisin. Kaaos.” Ei mitään uutta, siis.

Hän puristi olkavarttaan tiukasti vasemmalla kädellään, mutta sormien läpi valui verta ja hänen univormunsa hiha oli kuivuvan veren tahrima. Hän näytti kalpealta.

”Ilkeä haava”, sanoin. ”Minulla on sidetarpeita, jos haluat.”

Käännyin reppuni puoleen, jonka olin laskenut vierelleni, mutta saksalainen älähti. ”Mitä?” Vilkaisin ylös ja näin hänen hapuilevan kivääriään. ”Ei”, hän sanoi.

”Siteitä”, toistin. ”Käteesi.” Tarrasin vasemmalla kädellä oikeaa olkavarttani. ”Apua.”

Saksalainen oli edelleen skeptinen, mutta hän nyökkäsi. ”Miksi et itse käytä?”

Pudistin päätäni. ”Ei auta, pelkkä side ei auta mitään. Polveni on murskana. Katso.” Käänsin jalkaani hieman, jotta hän näkisi luodin aiheuttaman tuhon paremmin.

Hän irvisti. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, hän ymmärsi ja minä ymmärsin hänen ymmärtävän.

Heitin siderullan hänelle ja hän otti sen vastaan kiitollisena. Hän sitoi haavansa tottunein ottein, kietoi siteen tiukasti muttei liian saadakseen kuolion ja käytti siinä koko rullan. Hän liikutteli paketoitua kättään tunnustelevasti ja hymyili minulle. Hän kumartui oman reppunsa puoleen enkä vaivautunut tarraamaan kiväärini – jos hän surmaisi minut, niin olkoon, ja samalla hän osoittaisi oman kansansa heikkouden.

Mutta hän ei poiminut repusta kranaattia tai revolveria, vaan taskumatin. Hän pyöräytti korkin auki, kulautti suullisen sisuksiinsa, irvisti ja heitti sen minulle suljettuaan sen ensin. Avasin korkin ja nuuhkaisin tunnustelevasti – sisältö oli pirtua. Hulautin suun täydeltä myrkkyä sisääni, yskin irvistellen ja saksalainen nauroi. Kun olin heittämässä taskumattia takaisin hänelle, hän vaati viittomalla minua pitämään sen omanani; hän levitteli käsiään ja tiesin täysin mitä hän tarkoitti, olin antanut hänelle sidetarpeeni ja hän antoi minulle taskumattinsa. Punnitsin sitä kämmenelläni ja arvelin sen olevan varsin arvokas, hyvää käsityötä.

Istuimme jonkin aikaa puhumatta toisillemme. Hän kokeili kättään, liikutteli sitä varovasti ja toisella kädellä tunnusteli siteen kestoa. Minä otin repustani suklaapatukan, jonka mursin puoliksi ja heitin toisen puolikkaan hänelle; hän hymyili kiitokseksi.

Jonakin toisena ajankohtana, jossakin toisessa paikassa, jossakin tyystin toisessa ajassa, olisimme voineet olla ystäviä, vähintäänkin hyvänpäiväntuttuja. Me emme puhuneet samaa kieltä, mutta silti ymmärsimme toisiamme, koska olimme molemmat kyllästyneitä sotaan, kuolemaan ja kipuun. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä, koska tiesin sen olevan totta. Olimme kaksi ihmistä, ei enempää tai vähempää, jotka sota oli erottanut ja sitten lyöttänyt yhteen. Hän oli pelkkä korpraali ja minä luutnantti, mutta silti olimme yhtä, hän ja minä, kahden eri armeijan sotilaat. Hänellä oli tuuheat viikset, jotka olisivat kaivanneet trimmausta, ja minulle eivät karvat edes kasvaneet naamaan. Olimme molemmat nuoria, tuskin muuta kuin lapsia aikuisten sotilaitten univormuissa.

Kohtaamisemme olisi voinut päättyä hyvissä merkeissä, ystävällisesti toisillemme hymyillen, nyökäten hyvästiksi. Haluaisin kirjoittaa, että niin siinä kävi, mutta se ei olisi totta. Sydäntäni särkee kertoa kuinka meidän kävi, minun ja tuon nimettömän saksalaisen.

Yö oli laskemassa ja hän vaipui uneen. Pelkäsin nukahtamista, sillä pelkäsin etten enää heräisi unestani. Siispä karttelin unta, tein mitä saatoin pitääkseni mieleni virkeänä. Tunnit kuluivat ja uusi ystäväni nukkui sikeästi, eikä edes etäinen summeri herättänyt sitä.

Tunsin summerin äänen, sen sointi oli tuttu. Tiesin, mitä se tarkoitti: kaasua. Otin kaasunaamarin repustani, asetin sen kasvoilleni tottuneesti ja kiristin remmit tiukalle. Suojattuani itseni käsitin, että saksalainen ei todellakaan ollut herännyt, vaan hän nukkui yhä, lähestyvästä vaarasta tietämättömänä. Yritin huutaa hänelle, mutta jos hän ei herännyt summeriin, hän ei myöskään herännyt naamion vaimentamaan huutooni.

Kellertävän ruskean savun pilvi nousi horisonttiin, kuopan laidalle. Heitin saksalaista mutapaakulla ja hänen kasvonsa värähtivät, mutta hän ei herännyt. Heitin uuden paakun, sitten kolmannen.

Neljännen myötä hän heräsi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä: kaasu laskeutui kuoppaan. Hän huusi ja haroi reppuaan kohti. Hänellä kesti kymmenen pitkää sekuntia saada suojanaamari kasvojen eteen ja koko aikana hän ei vaiennut, ei lopettanut huutamista. Hän nousi nelinkontin, pidellen naamaria kasvoillaan huonommalla kädellään ja rämpi ylös kuopasta, taukoamatta huutaen. En nähnyt häntä enää sen jälkeen, kenties hän harppoi sotavangiksi, kenties hän löysi saksalaisen joukko-osaston, kenties hän takertui piikkilankaan ja kuoli tai kenties tarkk’ampujan luoti löysi hänet. Voi, kunpa voisin joskus saada selville kuka hän oli, mitä hänelle kävi ja kertoa, että minä todella yritin, minä tein kaikkeni herättääkseni hänet, että en pettänyt häntä.

Saman yön aikana minut pelastettiin kuopasta, josta oli tulla hautani. Englantilainen joukkue hiipi yön turvin ei-kenenkään-maan poikki ja matkallaan he löysivät minut. Ääneti he kuljettivat minut piikkilankojen ja kranaattikuoppien väleistä takaisin omille linjoille. Seuraavana päivänä minut kuljetettiin takalinjoille kenttäsairaalaan, jossa sain kuulla, että jalkani ei tulisi koskaan enää toimimaan ja kävelisin lopunikäni sauvan kanssa. Hoitajatar kertoi, että minun pitäisi olla onnellinen siitä, että olin yhä elossa.

Kenties olenkin iloinen, että elän yhä. Siinä on hyvät puolensa. Sota on päättymässä, sanovat, mutta sitä on sanottu jatkuvasti, mutta lasken sen varaan, että minun osalta sota on ohi, olen rampa. Voin palata Lontooseen ja perustaa kaupan, jossa myyn luksustuotteita rintamalta palaviille ylhäisille. Kuolemakone, jonka pelkäsin jauhavan minut muusiksi suurissa rattaissaan, epäonnistui, minä selvisin ja nyt, kaiken jälkeen, näen auringon sarastavan horisontissa ja odotan huomista innolla.

**

On kulunut vuosia siitä, kun rampauduin ja sotani päättyi. Elämäni on hyvää ja kykenen hymyilemään; minulla on vaimo ja lapsi; kauppani kannattaa, asiakaskuntani on vakiintunut ja ystävällistä. Sodan jälkeinen elämä ja sen mukanaan tuoma uusi vuosikymmen on ollut onnellinen, minulle ja muille jotka selvisivät.

Toisinaan mieleeni palaa aikani rintamalla ja silloin hapuilen tämän vihon käsiini, jotta voisin todella muistaa kaiken sen, mitä koin. Monesti nukun huonosti, näen ja kuulen asetoverieni kuolevan, muistelen lukua 1103. Erityisesti, kuitenkin, muistelen tuota saksalaista sotilasta, jonka kanssa jakamani hetki osoitti, että sota ei ollut vain kuolemakoneen rattaiden kääntymistä. Minulla on hänen taskumattinsa edelleen tallessa ja sodan päättymisen vuosipäivänä, marraskuun yhdestoista, juon huikan jos toisen siitä ja kerron ties kuinka monetta kertaa taskumatin tarinan vaimolleni tai ystävilleni. He hymyilevät ja nyökkäilevät tuttujen käänteiden myötä, mutta he eivät ymmärrä, että se kaikki todella tapahtui ja kuinka pahalta minusta tuntuu, kun en voinut puristaa tuon viholliseksi leimatun sotilaan kättä taisteluiden päättymisen jälkeen.

Nyt, kuitenkin, olen tarttunut jälleen kynään lisätäkseni viimeisen merkinnän muistikirjaani. Olen kuullut paljon siitä, mitä Euroopassa tapahtuu, kuinka valtiot toistensa jälkeen sortuvat despoottien käsiin ja kuinka Saksa on kokemassa samaa kohtaloa, hitaasti mutta varmasti. He rakentavat taas uutta kuolemakonetta, kylvääkseen tuhoa ja hävitystä syistä, jotka ovat jääneet minulta hämärän peittoon – eivätkö he todella oppineet jo, että sota ei tuo mukanaan mitään muuta kuin kärsimystä, että jonakin päivänä kuolemakone jauhaa koko maailman tomuksi?

Tänään join aamuteeni tuttuun tapaan päivän lehteä lukien. Siinä hän oli, kymmenen vuotta vanhempana, kaasuhyökkäyksestä selvinneenä ja viikset trimmattuina – saksalainen, jonka kanssa olin jakanut suklaapatukan. Hän seisoi uhmakkaasti puhujanpaikalla, viittoen parantuneella kädellään yläviistoon. Artikkelissa kerrottiin kuinka hän oli kirjoittanut kirjan, joka myi kuin häkä Saksassa; siinä kirjassa hän määritteli juutalaiset alemman rodun edustajiksi, yhteiskunnan syöväksi. Hänestä povataan Saksassa tärkeää poliitikkoa, vaikka hänen puolueensa on vasta pieni ääriryhmä.


Kunpa saisin mahdollisuuden puristaa hänen kättään ja selittää, että kaikki juutalaiset eivät ole pahoja, kaikki englantilaiset eivät ole pahoja ja kaiken taustalla on vain kauhistuttava erehdys. Ehkä hän ymmärtäisi, ehkä hän pysäyttäisi kuolemakoneen rakentamisen.