Sanotaan,
että merellä ei ole muistia, mutta silti se tietää kaiken;
sanotaan, että maa nousi merestä, ja jonakin päivänä meri on
hukuttava maan; sanotaan, että meri oli täällä ennen Luojia, ja
se tulee olemaan kauan Luojien ja ihmisten jälkeenkin täällä;
sanotaan, että kyynel katoaa mereen, mutta meri on vain pisaroiden
loputtomuus; sanotaan, että meri vilisee elämää, mutta se on
haudannut, ominut enemmän elollisia kuin mitkään sodat yhteensä;
sanotaan, että meren takana on uusia maita, uusia maailmoja ja uusia
tulevaisuuksia ja menneisyyksiä; sanotaan, että jos kuuntelee
tarkasti, saattaa kuulla aaltojen kantaman melodian. Minulla ei ole
vastauksia näihin, ei mitään lisättävää, ei mitään
poistettavaa, sillä en ymmärrä merta; ymmärrän vain sen, että
rakkaani lojuu jossakin aaltojen alla, vaahtopäät hänen huntunaan
ja hait hänen seuranaan.
Olen
istunut laiturilla jokaisena päivänä auringon noususta laskuun
asti, toisinaan pitempäänkin. En tahtoisi mennä kotiini, sillä
siitä on tullut kolkko ja vieras paikka täynnä kipua. Toisinaan
torkun tällä kapealla ja epämukavalla penkillä, jotta voisin
vaipua uneen kuunnellen aaltojen laulua ja herätä siihen, että
tunnen suolan tuoksun nenässäni. Poistun penkiltä vain, jos minun
on aivan välttämätöntä; jos miliisi tulee hakemaan minua kotiini
tai jos ystävä ajasta ja maailmasta, joka on hukkunut rakkaani
mukana merilevien ruuaksi, nousen, vaihdan tyhjiä sanoja ja tyydytän
ruumiilliset tarpeeni, mutta sen jälkeen palaan jälleen penkille,
josta on tullut maailmani kiintopiste, paikka, johon kaikki tiet
vievät.
En
odota kuolemaa, mutta en pelkääkään sitä. Kulutan aikani
tavalla, joka lievittää loppumatonta
piinaani, pehmentää sen
teräviä reunoja, jotka painautuvat sieluuni ja sydämeeni. Mikään,
mikä on saavutettavissani, ei vie kipua pois, mutta meren
katseleminen, kuunteleminen ja sen kanssa keskusteleminen lievittävät
kurimustani, jos edes hieman. Vain Luojat voivat saattaa minut yhteen
rakkaani kanssa, mutta he eivät tee sitä, koska – tätä papit
sanovat minulle, kuin lohduttaen – ”Luojat toimivat mystisesti”.
He eivät tiedä miltä minusta tuntuu – kukaan ei tunne taakkaa,
jota kannan sisälläni, selässäni.
Minun
on kerrottava kuinka hänet riistettiin minulta, eikö niin? Vain
siten sanoissani on järkeä, kyllä. Jos en kerro Sinulle, armas
pergamentti, kukaan ei ymmärrä, kukaan ei kuule, kukaan ei voi
käsittää, jos en kerro, en avaa sydäntäni hieman.
Rakastimme
toisiamme, se taitaa olla itsestään selvää, mutta se ei ollut
vain rakkautta, vaan se oli Rakkautta, isolla alkukirjaimella –
sielujen yhteyttä tavalla, jolla kaksi kuolevaista voi tavata
toisensa kerran tuhannessa vuosisadassa. Kasvoimme yhdessä, jaoimme
kaikki kasvukipumme, kaikki ajatuksemme, kaikki mielenliikkeemme
toisillemme; olimme kuin saman sielun kaksi ruumiillistumaa –
sielun, joka ei voi olla ehjä, elleivät sen molemmat ruumiit ole
yhdessä. Hänen tukkansa oli punainen kuin liekki, minun vaalea kuin
neitsytlumi; hänen silmänsä olivat siniset kuin jääkiteet, minun
vihreät kuin keväinen nurmikenttä – voisin kuvailla tuhansia,
miljoonia kenties, asioita, joissa olimme erilaisia mutta silti
samanlaisia.
Hänen
isänsä ei kuitenkaan ymmärtänyt meitä – kukaan ei ymmärtänyt,
jos totta puhutaan. Ihmiset, jotka eivät tunteneet meitä,
kammoksuivat suudelmiamme, syleilyjämme ja lempeitä
keskustelujamme; ihmiset, jotka tunsivat meidät, karttoivat meidät
kaukaa, tuomitsivat meidät molemmat Luojien rauhan rikkojiksi,
yhteiskunnan suurimmiksi vihollisiksi. Mutta me emme välittäneet,
elimme elämäämme pitkään kuin kukaan ei olisi yrittänyt raastaa
meitä erilleen – toisinaan pysyimme piilossa suvultani, toisinaan
hänen suvultaan, joskus molemmilta samaan aikaan, useammin kuin
kerran pakenimme miliisipartiota katujen poikki.
Mutta
onnemme ei voinut kestää loputtomasti, vaan sen oli loputtava,
koska olimme Luojien järjestyksen vastaisia epäsikiöitä,
paholaisia ja vainolaisia ihmisasuissa, vaikka en tuntenut oloani
hänen seurassaan kertaakaan epäpuhtaaksi. Hänet otettiin kiinni,
tuomittiin ja kuljetettiin vankityrmään syvälle maan alle, jossa
häntä piinattiin, ruoskittiin ja arvet hänen selässään
revittiin auki, jotta niihin voitaisiin kaataa suolaa – kaikki tämä
ja paljon muuta sen vuoksi, että hän Rakasti minua ja minä
Rakastin häntä. Päivät, jotka hän vietti lukittuna jäähuurteen
peittämin seinin rajattuun kammioon, olivat pisimpiä päiviä,
joita olen kuunaan joutunut kokemaan; yöt ilman häntä vierelläni
olivat kylmiä, loppumattomia ja kyynelten täyttämiä. Suru, joka
kahlitsi sydämeni, ei hellittänyt edes niinä harvoina kertoina,
kun minun onnistui hiipiä sisään vankilaan, ohittaa vartijat ja
tavata sieluni toinen puolikas, sillä tiesin, että joutuisin
viettämään mittaamattoman pitkiä päivä ja öitä ilman häntä.
Hän
kesti kolme kuukautta kylmässä tyrmässä ennen väistämätöntä.
Kun hänet vapautettiin, päästettiin palaamaan kotiin, jonne häntä
ei huolittu, hän oli heikko, kalpea ja kuumeinen. Otin hänet
luokseni, hoivasin häntä minkä voin, juotin hänelle keittoa ja
piilotin veriset kyynelet, joita sieluni tihrusti sisimpääni, jotta
hänen ei olisi tarvinnut sairastaa minusta huolissaan. Syleilin ja
suutelin häntä, hikipisaroista välittämättä, hänen huultensa
taukoamattoman värinän sivuuttaen. Peittelin hänet kaikilla
peitoillamme, jos hänellä oli kylmä; riisuin hänet vaatteista,
jos hänellä oli kuuma. Kutsuin jopa manaajan, vanhan ja tärisevän
miehen, lukemaan joukon tyhjiä rukouksia rakkaani tilaa
kohentaakseen, mutta sanat jäivät vain sanoiksi, rukoukset
kuulemattomiksi; kiitin Luojien ystävää mustassa kaavussaan ja
pyysin häntä ottamaan vastaan mitättömän lahjan vaivansa
palkaksi.
Katselin
kuinka valo hiipui hänen silmistään; siinä kesti viikkoja,
loppumattomia päiviä, sietämättömiä öitä. Hänen liikkeensä
vähenivät, aivastukset menettivät voimansa, tärinä voimistui,
hänen voimansa kaikkosivat ja hän lipui pois elävien maailmasta
kohti sfäärejä, joissa Luojat häntä odottivat. Hän riutui pois
elämästä, kaikki mitä hän oli katosi vuorollaan. En voi kuvailla
sitä mitenkään muuten, rakas pergamentti, sillä sanat eivät
riitä kuvaamaan ristiriitaa, jossa elin: tahdoin viettää kaiken
vähän yhteisen aikamme hänen kanssaan, venyttää jokaista
silmänräpäysten väliä, mutta samalla jokainen värisevä henkäys
hänen hennoilta huuliltaan, jokainen utuinen ohitseni suunnattu
katse lävisti sieluni tuhansilla myrkyllisillä terillä, sillä jos
todella rakastaa toista, ei voi tahtoa hänen kärsivän. Riuduin
hänen kanssaan, hengitimme samoja väräjäviä henkäyksiä,
katselimme toisiamme samojen kyynelten läpi.
Oli
syksyn ensimmäinen huurteinen aamu, kun hän lipui viimeisen rajan
yli, ja jätti minut yksin
maailmaan ja elämään, joka ei ole
kokemisen arvoinen ilman häntä, ilman sieluni toista puolikasta.
Itkin kolme viikkoa taukoamatta ja lopetin sittenkin vasta, koska
pyörryin janosta, nälästä ja väsymyksestä. Ruoka ja juoma
menettivät makunsa, elämä menetti merkityksensä.
Syksyn
toisena päivänä laskin yksin hänen ruumiinsa kanaaliin, koska
minulla ei ollut varaa haudata häntä millään muullakaan tavalla.
Kun kaikki muu hänen ruumiistaan oli jo veden alla, pidin kiinni
viimeisillä voimillani hänen kädestään enkä päästänyt irti
moneen hetkeen – en tiedä kuinka kauan aikaa todella kesti, mutta
sillä ei ole väliä, koska minulle se hetki oli samaan aikaan liian
lyhyt ja liian pitkä. Kun voima katosi sormistani, hän vajosi
tummiin syvyyksiin, meren huomaan.
En
voi sanoa odottaneeni vanhemmiltani myötätuntoa, en voi sanoa
kaivanneeni heidän piikikkäitä sanojaan, mutta ainakin minulla oli
joku henkilö, jonka syliin saatoin sulkea itseni, kun kyyneleni
eivät lakanneet. He huolehtivat minusta parhaan kykynsä mukaan,
mutta kukaan ei voinut auttaa minua, kukaan ei voi tehdä minulle
mitään, mikä parantaisi vuotavat haavani.
Aion
hylätä tämän penkin, värväytyä laivaan kansipojaksi, jos
kaltaistani nuorta maakrapua ei muuhun pestiin hyväksytä, ja
seilata meren aalloilla, kunnes aikani loppuu ja Luojat sallivat
minun tavata jälleen rakkaan Alfredini. Jonakin päivänä olemme
oleva jälleen yhtä ja en voi sanoa odottavani elämältäni mitään
muuta.
Jos
joku lukee tämän, tietäkää, että en kadu mitään elämässäni,
en kadu ainuttakaan hetkeä, jonka vietin rakkaani kanssa. En palaa,
en tule koskaan takaisin kaupunkiin, joka oli meidän yhteinen
kotimme, vaan seilaan horisonttiin ja sen tuolle puolelle. Jääkää
siis hyvästi.
Arthur
Gadamer.
