logo

logo

lauantai 3. lokakuuta 2015

Novelli: Kuolemakone

Korpit laskeutuivat taivaalta aamun koittaessa. Ne leijailivat alas kuin musta usva nummelle. Taistelukentällä makasi silvottuja sotilaita limittäin, kavioiden möyhentäminä ja muodottomina; joukossa oli muutama hevonenkin. Yksi viiri liehui yhä, seiväs iskettynä hävinneen armeijan upseerin lävitse; keltainen ja vihreä rykmentin viiri oli muuttunut punaiseksi mennessään surmatun ylhäisen läpi. Kuka olisi arvannut – heidänkin verensä oli punaista eikä sinistä, vaikka sitä kuinka väitettiin.

Sota oli uudenlaista, sanottiin. Enää eivät vanhat herrasmiessäännöt päteneet, enää eivät ylväät miehet taistelleet keskenään kunniasta puolustaa omaa merkityksetöntä aatettaan tai valtakuntaansa, enää eivät ratsujoukot rynnistäneet vihollisrivien läpi. Mitään rivejä ei ollut, hevosetkin olivat menettäneet merkityksensä uusien sotakoneiden, mekaanisten tuhoa kylvävien kuolemalaitteiden edessä. Sotilaiden henki oli aina ollut halpa, mutta nyt jokainen oli korvattavissa, jopa kenraalit, ja koska Kuolema niitti viljaansa niin tehokkaasti, jokainen korvattiin pahimmissa tapauksissa muutamien tuntien sisällä, kun toiset kestivät vuoden tai toisen, mutta lopulta hekin saivat maistaa lyijyä. Kun koneet eivät vyöryneet hitaasti massiivisilla rattaillaan kohti, ilma oli tiheänä myrkkykaasua, joka ei välttämättä välittömästi tappanut, vaan sokeutti, kuuroutti ja lopulta möyhensi sisuskalut, jotka uhri oksensi ennen kuolemaansa. Olin nähnyt sen tapahtuvan monesti, liian monesti.

Niin kauhistuttava kuin kaasuhyökkäys olikin, se ei ollut pahinta, mitä rintamalla tapahtui. Alituiselle kuolemapelolle ei turru, se ei menetä merkitystään samalla tavalla kuin vainajan kallonkappaleiden siivoaminen juoksuhaudan pohjalta. Kuolemanpelko on taukoamaton, koska milloin tahansa kranaatti saattaa pudota taivaalta ja repiä kappaleiksi – vaikka sitä ei olisi ajatellut, mahdollisuus kyti hiljaisella liekillä takaraivossa vain leimahtaakseen roihuun, kun kranaatit todella alkoivat pudota. Koska vain saattoi tulla hyökkäyskäsky, lähes varman kuoleman esisoitto.

Pahinta on se, että jos rintamalla selviää riittävän pitkään, menettää sen, minkä puolesta taistelee, menettää ihmisyyden ja muuttuu toisenlaiseksi kuolemakoneeksi. Jokaisella kestää oma aikansa päätyä siihen tilaa – toiset joutuvat sinne ensimmäisen tykistökeskityksen tai kaasuhyökkäyksen myötä, toiset sitkeilevät kolmanteen rynnäkköönsä asti – mutta jokainen, joka on riittävän epäonninen elääkseen, päätyy sinne. Hulluudeksi sitä voisi kutsua, kenties. Toinen termi, joka tulee mieleeni, on taisteluväsymys. Paras, kuitenkin, saattaa olla täydellinen epätoivo.

Olen kokenut sen. Se on kuin jokin suuri, sysimustan varjon kaltainen eliö, joka takertuu mieleen eikä irrota, ei koskaan. Se on kuin sade, joka muuttaa taistelukentän liukkaaksi mudaksi, jolla jokaisen jalka joskus lipeää. Kaikki kaatuvat, vähintään kerran, ja jos he eivät menetä henkeään sen kourissa, päätyvät sairaalaan ja palaavat takaisin rintamalle, he kokevat sen uudestaan. Se on väistämätön kuin…

Olin kirjoittamassa: ”Se on väistämätön kuin sodan loppu.” Mutta se ei olisi totta, paitsi ideaalilla tasolla. Juoksuhaudoissa kiertävä viisaus tietää kertoa, että jokainen sota, joka on koskaan sodittu, on päättynyt. Kyllä, se on totta, mutta väistämätön johtopäätös (”… joten tämäkin sota päättyy joskus”) ei ole totta, ainakaan se ei ole välttämätön totuus, joka on loogisesti totta kaikissa tilanteissa, kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Kuten sanoin, tämä sota on uudenlainen, täysin erilainen kuin mikään aiempi sota. Kaikki aiemmat säännöt, etiketit ja kunniasäädökset on hylätty, uhrattu tälle hirviölle, joka syövyttää jokaisen sotilaan lopulta itseensä.

Olen ollut rintamalla nyt kuusi kuukautta. Kun saavuin, talvi oli juuri loppumassa ja kevät alkamassa; nyt kesä on ohi, sateet tulleet ja yöpakkaset tulossa. Kaikki on märkää, ja pelkään ensimmäisiä pakkasia, kun kaikki – vaatteeni, muta, kypäräni, ruokani – jäätyvät. En voi edes kuvitella kuinka kauan kestän sitä, jos ollenkaan. Sekoan silloin lopullisesti, epäilen, vaikka olen jo nyt varsin lähellä epätoivolle antautumista, elämänhaluni antamista tälle hirviölle, joka istuu vierelläni varjoissa.

**

Viheltää. Kranaatit levät ylitse, sen kuulee äänestä. Muutamien kymmeninen metrien päässä linjojemme takana räjähtelee. Räjähdysten välissä kuulen kuinka joku huutaa. Pitäisi mennä avuksi, mutta en halua, en välitä enää auttaa kanssaihmistäni, joka on tuomittu elämään laillani Helvetissä, josta ei ole pakoa kuin kuoleman kautta.

Tykistökeskitys on päättynyt ja hiljaisuus on laskeutunut takaisin rintamalle. Jopa valittava sotilas, joka anoi armoa äidiltään ja Isä Jumalalta, kun viimeisen kerran hänestä kuulin, on vaiennut. Korjaan kynttilän asentoa telineessään, varistan kuivuvan steariinin papereiltani. Alikersantti käy kertomassa, että rykmentin menetykset olivat kaksi miestä, molemmat saapuneet vain muutamaa päivää aiemmin. Nyökkään ja kirjoitan tiedon toiseen paperiin, jotta voisin sanoa kirjanneeni menetykset ylös johonkin; annan menehtyneille numerot 1102 ja 1103. Niin monta miestä on kuollut aikanani. En muista kuin ensimmäisen kolmen nimet – Filip Andersson, Evert Rogan ja Mark Davertt. Ensimmäisten vainajien nimet eivät unohdu, koska he olivat ensikosketukseni rintaman todellisuuteen ja koska he saapuivat kanssani tänne, mutta pääsivät pois ennen minua.

Tulimme kolmisin saman huoltoyksikön mukana. Istuimme tiukasti lähekkäin, kylmässä hytisten, huurretta toistemme kasvoille puhallellen. Penkkini oli laatikko tölkkipapuja, Rogan istui ammuslaatikon päällä ja Davertt nojasi öljytynnyriin. Olin laskenut reppuni jalkojeni väliin ja asettanut kiväärin nojaamaan kopin seinää vasten; Andersson ehdotti, että ottaisin aseen takaisin käsiini, sillä sen hiljainen kolina seinää vasten ärsytti häntä.

Matka juna-asemalta rintamalle oli yllättävänkin pitkä, ja huomasin olevani nälkäinen. Päätin ottaa paputölkin allani olevasta laatikosta ja tarjosin kanssamatkustajilleni omia tölkkejä, jotka he ottivat kiitollisina vastaan. Avasin tölkin pistimelläni. Liemi oli jäätynyt.

”Taivas”, huokaisin. ”Voisimmepa tehdä tulen.”

Andersson hymähti. ”Meillä olisi tässä paloöljyä sitä varten, mutta luulen, että siitä tulisi elämiemme viimeinen lämmin ateria.” Hän nyökkäsi ammuslaatikon suuntaan.

”Kyllä ne sulavat, kunhan vatsalaukkuun asti ehtivät”, Rogan tuhahti murtaessaan papujäätelöä pienemmiksi paloiksi pistimellään. Hän noukki irti murtamansa palan ja heitti sen suuhunsa.

Päätimme muutkin tehdä samoin, paremman ravinnon puutteessa. Papujen rouskuttaminen kuului vankkurienajan korviin asti, ja hän kääntyi katsomaan mitä teimme. Hän kohautti hartioitaan eikä välittänyt meistä enää sen jälkeen.

”Mistä päin olette kotoisin, jos saan kysyä?” sanoin. Olin jäystänyt ensimmäistä palaani huolellisesti ja leukoihini koski, joten pidin tauon syömisestä. ”Onko kukaan teistä Lontoosta?”

”West-Endistä”, Davertt vastasi. ”Syntynyt ja kasvanut. Olin hommissa siinä suuressa tehtaassa, joka teki ennen sotaa autoja, mutta jossa nyt valetaan uusia tykkejä armeijalle. Sinäkin?”

Nyökkäsin. ”Isälläni oli kauppa Hyde Parkin lähellä. Hän myi ylellisyystuotteita. Kauppa meni alta, kun koko asiakaskunta lähti sotaan. Isällä oli kihti, joten hän ei kelvannut. Minä olen nyt perheeni kolmas, joka matkaa Ranskaan.”

”Minun veljeni kaatuivat Sommessa”, Rogan sanoi. Hänen onnistui puhua siitä huolimatta, että hän rouskutteli yhä papuja. ”Molemmat samana päivänä.”

”Otan osaa”, Andersson sanoi, hiljaa. ”Veljeni hukkui Pohjanmerellä.”

Keskustelimme siihen asti, kunnes saavuimme määränpäähämme jonnekin päin rintamaa Sommen eteläpuolella. Meistä ei tullut sydänystäviä matkan aikana, mutta pidimme toisillemme seuraa ja lohdutimme toisiamme tavalla, jota ei voi sanoin kuvata – minulle oli tärkeämpää kuulla, että joku muukin koki samoja tunteita, jotka jäystivät minua, ja en ollut yksin. Se oli ystävyyttä tärkeämpää, tahtoisin ajatella, sillä ystävyksiä voi syntyä missä vain, mutta meidän neljän kaltaista henkistä yhteyttä ei saavuttaa kuin tietyissä, eittämättä hyvin karmaisevissa, olosuhteissa.

Nousin ensimmäisenä vankkureista, koska seisoin lähimpänä sen perää. Oioin koipiani ja venyttelin pomppuisen matkan jäykistämiä lihaksiani. Kumarruin poimimaan reppuni maasta, johon olin sen laskenut, kun kohdasta, jossa pääni oli ollut, lensi luoti. Tarkk’ampujat ovat tavallinen vaara rintamalla, ja oltuani vain joitakin sekunteja taistelukentän laidalla, opin miksi.

Luoti ei osunut minuun, eikä yhteenkään asetoveriini. Se sujahti kumartuneen pääni yli ja iskeytyi suoraan ammuslaatikkoon, jonka päällä Rogan yhä istui. Ohilaukaus käynnisti ketjureaktion, joka kesti vain silmänräpäyksen ajan, mutta jonka lopputuloksena oli, että laatikollinen luoteja laukesi, repien laatikon, asetoverini ja koko vaunun. Makasin rähmälläni maassa, kun sadat konekivääripanokset silpoivat uudet tuttavani tunnistettamattomiksi. Se ei ollut räjähdys samalla tavalla kuin raketti belle époquen aikaisissa juhlinnoissa, vaan pikemminkin rätisevä paukkumatto, joilla lapset leikkivät samaisissa juhlissa.

Tarkk’ampuja ei välittänyt viimeistellä työtään ampumalla minua – kenties hän oletti minun menehtyneen muiden kanssa. Makasin naamani jäisessä mudassa, hengittäen nopein ja pinnallisin huokauksin, uskaltamatta katsoa taakseni. Yksikään ammus ei ollut osunut minuun, mikä oli jonkinasteinen ihme, ja kun viidentoista minuutin kuluttua juoksuhaudasta uskaltauduttiin ylös tutkimaan tuhoa, minut laskettiin aluksi yhdeksi uhreista.

Itkin nähdessäni tuhon, jonka kohteeksi olisin hyvinkin voinut itse joutua. Silloin kuolema tuntui joltakin, se kuristi sisuskaluja ja pakotti pysähtymään hetkeen, punnitsemaan elämää ja omia valintoja. Seuraavana päivänä näin kaasunaamarin sumeiden linssien läpi kuinka kersanttini oksensi klimppistä verta jaloilleni – sekin tuntui, vielä, mutta jo viikossa tai kahdessa kuolema oli menettänyt merkityksensä inhimillisenä tragediana ja muuttunut strategiseksi tappioksi, pelkäksi numeroksi.

**

Linjojen takaa on tullut käsky: kahden päivän päästä rynnäköimme tuhansien miehien vahvuisena aaltona yli ei-kenenkään-maan tarkoituksena vallata saksalaisten asemat ja työntää rintamaa takaisin Reiniä kohti. Rynnäkköä alustaa kaksikymmentäneljä tuntia tykkitulta, tuhansia, kenties kymmeniätuhansia kranaatteja pudotetaan muutaman neliömailin sisään, tarkoituksena murskata kaikki vastarinta, tai ainakin heikentää sitä.

Juuri siinä on sana, joka tekee kaikki tykistökeskitykset tarpeettomiksi, ”heikentää vihollisjoukkoja”. On merkityksetöntä rynnäkön kannalta onko vastassa viisituhatta, kaksisataa vai kaksitusinaa vihollista, sillä jos heillä on riittävästi konekiväärejä aseteltuna oikein välimatkoin toisistaan, rynnäkkö muuttuu strategisesta toimesta lihamyllyksi, joka jauhaa hyökkääjät muodottomaksi massaksi, sekoittaa yhteen mudan, saven ja satavan veden kanssa. Olen nähnyt sen tapahtuvan nyt kuusi kertaa, jos lasketaan vain meidän hyökkäyksemme; kolmetoista, jos myös vihollisten yritykset lasketaan.

Joskus juoksuhautarivi onnistutaan valtaamaan ja rintamaa työntämään taas muutamia satoja jalkoja eteenpäin. Aina on olemassa uusia juoksuhautoja, kymmeniä rivejä toinen toisensa perässä, aina uusia suojaamattomia ja runnottuja aukeaita ylitettävänä, aina uusia lihamyllyjä odottamassa. Tämä sota, toisin kuin mikään toinen, ei perustu strategiaan tai taktiikkaan, jota kenraalit voisivat suunnitella pöytiensä ääressä – vaikka he tekevät sitä jatkuvasti, en epäile yhtään – vaan tätä sotaa käydään lukumäärällä. Sotilaat ovat halpoja, aseita tuotetaan liukuhihnalta ja taas on kenraaleilla jotakin uutta heitettävänä teurastukseen; kysymys on siitä, kumman puolen mahdollisuudet tuottaa uusia sotilaita ja uusia aseita loppuu ensin, ja silloin se puoli on häviäjä. Tätä sotaa ei käydä vain rintamalla, vaan kotona, jossa koko yhteiskunta asetetaan teurastuksen tueksi. En tahdo kuvitella mitä tapahtuu, kun tai jos tämä sota joskus päättyy – onko ketään enää jäljellä rakentamaan Ranskaa tai Belgiaa uudelleen, onko ketään siittämässä uusia kansalaisia maailmaan.

Kaikkiin rynnäkköihin valmistaudutaan hyvin samoilla rituaaleilla, ja vain yksityiskohdat vaihtelevat hyökkäyksestä tai vuodesta toiseen. Koska pelkään, että tämä on viimeinen merkintä, mitä tulen tähän vihkoon kirjoittamaan, voin yhtä hyvin käyttää muutaman sivun kertomalla millä tavalla minä ja mieheni olemme oppineet kohtaamaan likivarman kuolon.

Ensin kerrotaan uutinen rykmentille. Johtavan upseerin tehtävä on kertoa saapuneesta viestistä muille upseereille yhteisesti, ja heidän tehtäväkseen jää välittää viesti eteenpäin aliupseereille ja rivisotilaille. Uutinen uudesta rynnäköstä otetaan upseerien keskuudessa vastaan oikeutetulla kauhulla, jota välitön fatalismi värittää; moni itkee, moni lohduttaa itkijöitä, loput istuvat vaiti, katsekontakteja vältellen. Kierrätämme messissä taskumattia, kunnes jokainen on saanut tarvitsemansa määrän senkertaista viinalaatua. Kokeneemmat upseerit, kuten minä, koettavat lohduttaa nuorempia, sanoa valkoisia valheita, että rynnäkkö ei tiennyt varmaa kuolemaa – en usko, että väitteet menevät kovinkaan monelle läpi, sillä he kuulevat äänissämme mitä voi kutsua vain peloksi, vaikka se on paljon muutakin kuin pelkkää pelkoa.

Upseerien tehtävänä on välittää käsky eteenpäin, kuten sanoin jo. Koska monet ovat vartiossa, upseerit kertovat tavallisimmin pelkästään aliupseereille ja antavat luonnollisten tietokanavien jakaa tiedon jokaisen sotilaan keskuuteen. Reaktiot uutiseen ovat hyvin samankaltaisia niin upseerien kuin rivisotilaiden keskuudessa, mikä yhä vahvistaa käsitystäni siitä, että vaikka Hänen Majesteettinsa hallitus katsoo meidät erilaisiksi, jos kaikki sosiaaliset normit ja käytösmallit kaavitaan pois, olemme samanlaisia, samoine pelkoine ja samoine reaktioine.

Hyökkäystä alustavan tykistökeskityksen alkaessa kaikki tietävät jo mitä tuleman pitää. Ensimmäiset ylitse lentävät kranaatit saavat kuitenkin aikaan suunnittelemattomia rukouspiirejä, joihin jokainen osallistuu jossakin välissä keskityksen jatkuessa. Joukkueissa ei ole virallisia uskonoppineita, mutta se ei haittaa, sillä jokaiselle upseerille on jaettu mukaan Raamattu, kun he lähtevät rintamalle, ja monet, kuten minä, luovuttavat omansa aliupseereille kertoessaan lähestyvästä hyökkäyksestä. Rukousten sisältö on samanlainen kaikkialla, enkä usko, että vaatii suurta mielikuvitusta keksiä mitä niissä toivotaan, anotaan ja pyydetään. Harva nukkuu viimeisenä yönä ennen rynnäkköä, koska tykkituli on niin äänekästä – kranaatit räjähtelevät vain kuitenkin muutamien satojen jalkojen päässä – ja olen ottanut tavakseni käyttää unettoman pimeän ajan rukouspiirissä, ojentamassa halpaa viskipulloani jokaiselle halukkaalle.

Auringonkoiton tullessa seisomme toisissamme kiinni juoksuhaudoissa, odottamassa merkkiä. Kaikki vapisevat, toiset ruumiillisesti ja toiset henkisesti. Monet hipelöivät rippiristiään, toisilla on rukousnauha ranteessa ja jokainen lausuu jossakin välissä Isä Meidän -rukouksen. Jos sataa, pisarat ropisevat kypärää vasten äänekkäästi ja valuvat reunuksen yli noroina. Viimeisinä minuutteina ennen suojaisista haudoista nousua kulkee käsky suusta suuhun, että aseet on tarkistettava, pistinten kiinnitykset varmistettava ja, jos kaasua on käytetty, kaasunaamarit asetettava kasvoille. Harva niin tekee, kuitenkaan, vaan siinä vaiheessa viimeistään käännytään Taivaan Isän puoleen.
Käskyn tullessa jokainen aliupseeri heittää savukranaatin ei-kenenkään-maalle. Heiton jälkeen seisomme jokainen lihas jännittyneenä ja laskemme kymmeneen, jotta savuverho ehtisi kohota linjojen väliin. Kun laskut on laskettu, kavutaan ylös turvasta ja pingotaan eteenpäin minkä ehditään.

Juoksu on äänetöntä, eikä kukaan karju viikinkimäistä sotahuutoa, sillä jokainen huuto antaa summittaisen maalitaulun odottaville konekivääreille. Toisinaan puolustajat eivät avaa tulta ennen kuin ensimmäiset hyökkääjät astuvat savuverhon eteen, mutta monesti malttamattomat viholliset avaavat tulen sokkona. Joka tapauksessa, kun tuli avataan, äänettömästä juoksusta luovutaan ja hyökkäävät sotilaat päästävät ilmoille mylvinnän, joka kauhistuttaisi roomalaisia vastaan taistelleita germaanejakin.

Kun tuli aukeaa, jokainen sekunti useita miehiä kuolee, toisinaan satoja. Koska maa on liukasta ja paras keino tehdä itsestä vaikea maali on juosta siksakkia, monet kompuroivat ja se tarkoittaa varmaa kuolemaa, joko vihollisluotiin tai takaa yli juoksevan aseveljen saappaisiin. Maa on ympäri vuoden mutaa, jossa on syviä painaumia, jotka täyttyvät vedellä, ja koko ei-kenenkään-maalla niitä on muutaman metrin välein toisistaan; syvimmät kuopat ovat monta metriä syviä ja halkaisijaltaan yhtä suuria, pienimmät tuskin vyötäröä syvempiä. Monet hyökkääjät sukeltavat kuoppiin säästyäkseen rynnäkön kauhulta, mutta jos joku jää kiinni piileskelystä, jokaisella aseveljellä on oikeus suorittaa pikainen kenttäoikeustuomio – käytäntö, joka ei ole virallinen, mutta silti käytössä kaikilla rintamalohkoilla.

Ainoa suunta on eteen, kohti sarjatulta ampuvia konekiväärejä ja tähystysaukoista laukovia tarkk’ampujia ja tavallisia kiväärimiehiä. Vaikka matkaa ei ole paljoa, jokainen askel vie lähemmäs vihollista, tekee helpomman maalin. Sata askelta savuverhon reunalta puolustusjuoksuhaudan luo on varma kuolema; viidestäkymmenestä voi selvitä, vielä, jos hyvin käy, mutta sata on sulaa hulluutta. Ilma suhisee luoteja ja kuolinhuudot peittyvät laukaisten äänten alle. Jos tankkeja on käytetty linjojen ylittämiseen, ne laukovat tykeillään kaikkea näkyvissä olevaa. Aseet nostattavat ilmaan ruudinsavupilven, joka kirvelee keuhkoissa, jos elää niin pitkään, että saa nähdä pilven muodostuvan.

Jos vihollisjuoksuhautoihin päästään, teurastus muuttuu taisteluksi, jossa tärkein ja paras ase ei enää ole ketteryys tai konekivääri vaan pistin. Jokainen muistaa kuinka ensimmäistä kertaa iski pistimen toisen elävän ihmisen sisään, kuinka sisuskalut ottivat terän vastaan vastentahtoisesti, mutta jos voimaa käytti riittävästi, saattoi tuntea kuinka maksa tai vatsalaukku halkesi paineen alla. Ilmeet, eleet, äänet, jotka pistinsurmaan liittyvät, kaivertavat itsensä syvillä urilla muistiin. Jos uhri itkee, surmaajakin itkee, mutta vasta taistelun päättymisen jälkeen – olettaen tietenkin, että hän on yhä elossa sen päättyessä. Ajatus, joka antaa lohtua, on itsessään lohduton: jos en olisi surmannut sitä miestä, hän olisi surmannut minut, joten miksi siis itken hänen vuokseen? Moni tekee vielä sen, että kun taistelu on ohi, he etsivät puukottamansa uhrin ruumiin, tutkivat tämän taskut saadakseen jonkin varmistuksen siitä, että henkilö oli antikristus ja kertaakaan en ole kuullut uhrista, joka olisi ollut jotenkin erilainen kuin surmaajansa – kaikilla on taskuissaan kirjeitä, valokuvia ja pienoisraamattuja muistuttamassa miksi sotaa käydään.

Juoksuhaudoissa taisteleminen on raaempaa kuin sitä edeltävän teurastuksen aikana, koska siinä jokaisella on kasvot, jokainen on ihminen, ei pelkkä kohde johon suunnata ase ja vetää liipaisimesta. Puolustettaessa juoksuhautaa on helppo unohtaa, että jokaisella kohti rynnivällä olennolla on mieli ja sielu siinä missä sinullakin, mutta kun henkilö toisenvärisessä univormussa seisoo edessäsi, pistimesi hänen vatsassaan ja hän parkuu, hän ei ole enää kohde, vaan ajatteleva ja tunteva ihminen. Vaikka rynnäkön epäinhimillisin osuus on juurikin ei-kenenkään-maan yli juokseminen, taistelun inhimillinen puoli on se, mikä ajaa sotilaat epätoivoon ja murtaa heidät lopulta.

Tykistökeskitys on nyt alkanut. Minun on lopetettava kirjoittaminen ja mentävä rukouspiiriin, jotta voisin antaa lohdullisia sanojani nuoremmilleni, jotka ovat valmistautumassa ensimmäiseen rynnäkköönsä. Tämä on hyvästi, pelkään, sillä olen selvinnyt kuusi rynnäkköä enkä usko selviäväni seitsemää. Vaikka ruumiini jatkaisikin eloaan kun aurinko laskee rynnäkön jälkeen, sieluni ei enää ole sen kanssa.

**

Olen elossa. Vaivoin.

Rynnäkkö on päättynyt; makaan haavoittuneena kuopassa, joka täyttyy hitaasti ja väistämättömästi sadevedellä. Sain luodin polveeni puolivälissä ei-kenenkään-maata ja kaaduin naama edellä kuoppaan, jossa nyt makaan. En kyennyt huutamaan, koska kipu oli suurempi kuin minkä mikään yksittäinen ääni saattaisi kuvata; itkin, koska tiesin kuolevani, mitä pikemmin sen parempi; minulla oli suu täynnä multaa.

Taistelu raivosi joitakin tunteja. Sen jälkeen on ollut hiljaista, kuten rintamalla tavallisesti. Voisin huutaa ja pyytää apua, mutta en tiedä kumman puolen joukkoja saisin luokseni, jos kummaltakaan puolelta uskaltauduttaisiin avukseni; oli parempi odottaa pelastusta kuin kutsua saksalaisia kiduttajia, tietää vanha rintamanviisaus. En tiedä kumpi puoli voitti taistelun, liikkuiko rintama vai pysyikö se paikallaan. Ei sillä, että asialla merkitystä on minun tai sodan kannalta.

Sade on hidastunut, jotta uskalsin kaivaa tämän vihon povitaskustani ilman pelkoa, että se kastuisi luku- ja kirjoituskelvottomaksi. En tiedä miksi otin vihon mukaan rynnäkköön, mutta nyt olen kiitollinen itselleni että otin, sillä jos minulla ei olisi tyngäksi kulutettu lyijykynää ja kostunutta muttei vettynyttä vihkoa, en tiedä kuinka kauan jaksaisin odottaa ja sietää kipua ennen kuin asettaisin kiväärinpiipun suuhuni ja pelastaisin itseni lisäkärsimykseltä. Ajankulukseni ja järjenpitimiksi kirjoitan ylös mitä näen ja huomaan.

Lihava rotta talsi ohitseni. Se värisytti viiksiään mulkaistessaan minua, mutta se ei tullut maistamaan lihaani, ei vielä, kun yhä liikun ja hengitän. En elättele harhakuvitelmia siitä, mitä keholleni tapahtuu, jos taistelukentästä tulee leposijani – olen nähnyt saman tapahtuvan monesti, rottien järsivän tiensä vaatteiden ja varusteiden läpi lihan luo, jonka läpi ne kaivautuvat vainajan vatsaonteloon pesimään pienokaisiaan. Vaikka kuolema rintamalla on toisinaan hidas, hajoaminen maaksi käy nopeasti, niin paljon raadonsyöjiä elää keskuudessamme.

Korppiparvi kiertelee ylläni. Ei, ne eivät kiertele ylläni, vaan koko taistelukentän ympärillä, epäröiden laskeutua miinojen ja piikkilanka-aitojen keskelle. Yksi niistä laskeutuu ennen muita, tutkimaan, ja se rääkäisee, ehdottaa muitakin laskeutumaan kesteille.

Vedenpinta nousee hitaasti kuopassani. Se yltää nyt nilkkoihini asti. Olen yrittänyt muutamia kertoja kammeta itseäni ylemmäs, korkeammalle hautani seinustalle, mutta muta on liukasta ja voimani ovat vähissä, joten jokainen yritykseni on päättynyt liukumiseen samaan paikkaan kuin josta lähdinkin. En tiedä mitä kello on – taskunauriini halkesi pudotessani kuoppaan – mutta pelkään iltaa ja yötä, sillä silloin kylmä hiipii julkeasti esille ja jos niin käy, menetän kastuneet jalkani.

Söin hieman kuivalihaa, jota olin säästänyt eilisiltaiselta aterialta. Sekin oli märkää, mautonta.

Kuulen ääniä. Askelia, kenties.

**

Kuulin oikein: äänet olivat litiseviä askelia. Ilman että hän olisi katsonut ennen toimimista, kuoppaan hyppäsi seurakseni saksalainen mies, väsynyt, verinen ja hän piteli oikeaa olkavarttaan vasemmassa kädessä. Hän läimähti vastapäätä minua ennen kuin ehdin ottaa aseen käteeni ja tähdätä häntä. Huomatessaan minut hän oli yhtä yllättynyt kuin olin, eikä hän ottanut kivääriä esille. Tuijotimme toisiamme, kurottamatta aseita kohti.

Hän nyökkäsi, kuin tervehdyksenä. Hän avasi oikean kätensä, näytti sen olevan tyhjä, ja hymyili minulle. Vastasin eleeseen näyttämällä tyhjät käteni ja tekemällä parhaani hymyilläkseni. Kumpikaan meistä ei halunnut surmata toista, olimme molemmat haavoittuneita ja väsyneitä.

”Puhutko englantia?” kysyin.

Mies katsoi minua osaamatta päättää. ”Hieman”, hän sanoi. ”Saksaa?”

Pudistin päätäni. ”Pahoittelen. Mitä ylhäällä tapahtuu?”

Mies kohautti harteitaan. ”Sota. Linjat sekaisin. Kaaos.” Ei mitään uutta, siis.

Hän puristi olkavarttaan tiukasti vasemmalla kädellään, mutta sormien läpi valui verta ja hänen univormunsa hiha oli kuivuvan veren tahrima. Hän näytti kalpealta.

”Ilkeä haava”, sanoin. ”Minulla on sidetarpeita, jos haluat.”

Käännyin reppuni puoleen, jonka olin laskenut vierelleni, mutta saksalainen älähti. ”Mitä?” Vilkaisin ylös ja näin hänen hapuilevan kivääriään. ”Ei”, hän sanoi.

”Siteitä”, toistin. ”Käteesi.” Tarrasin vasemmalla kädellä oikeaa olkavarttani. ”Apua.”

Saksalainen oli edelleen skeptinen, mutta hän nyökkäsi. ”Miksi et itse käytä?”

Pudistin päätäni. ”Ei auta, pelkkä side ei auta mitään. Polveni on murskana. Katso.” Käänsin jalkaani hieman, jotta hän näkisi luodin aiheuttaman tuhon paremmin.

Hän irvisti. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään, hän ymmärsi ja minä ymmärsin hänen ymmärtävän.

Heitin siderullan hänelle ja hän otti sen vastaan kiitollisena. Hän sitoi haavansa tottunein ottein, kietoi siteen tiukasti muttei liian saadakseen kuolion ja käytti siinä koko rullan. Hän liikutteli paketoitua kättään tunnustelevasti ja hymyili minulle. Hän kumartui oman reppunsa puoleen enkä vaivautunut tarraamaan kiväärini – jos hän surmaisi minut, niin olkoon, ja samalla hän osoittaisi oman kansansa heikkouden.

Mutta hän ei poiminut repusta kranaattia tai revolveria, vaan taskumatin. Hän pyöräytti korkin auki, kulautti suullisen sisuksiinsa, irvisti ja heitti sen minulle suljettuaan sen ensin. Avasin korkin ja nuuhkaisin tunnustelevasti – sisältö oli pirtua. Hulautin suun täydeltä myrkkyä sisääni, yskin irvistellen ja saksalainen nauroi. Kun olin heittämässä taskumattia takaisin hänelle, hän vaati viittomalla minua pitämään sen omanani; hän levitteli käsiään ja tiesin täysin mitä hän tarkoitti, olin antanut hänelle sidetarpeeni ja hän antoi minulle taskumattinsa. Punnitsin sitä kämmenelläni ja arvelin sen olevan varsin arvokas, hyvää käsityötä.

Istuimme jonkin aikaa puhumatta toisillemme. Hän kokeili kättään, liikutteli sitä varovasti ja toisella kädellä tunnusteli siteen kestoa. Minä otin repustani suklaapatukan, jonka mursin puoliksi ja heitin toisen puolikkaan hänelle; hän hymyili kiitokseksi.

Jonakin toisena ajankohtana, jossakin toisessa paikassa, jossakin tyystin toisessa ajassa, olisimme voineet olla ystäviä, vähintäänkin hyvänpäiväntuttuja. Me emme puhuneet samaa kieltä, mutta silti ymmärsimme toisiamme, koska olimme molemmat kyllästyneitä sotaan, kuolemaan ja kipuun. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä, koska tiesin sen olevan totta. Olimme kaksi ihmistä, ei enempää tai vähempää, jotka sota oli erottanut ja sitten lyöttänyt yhteen. Hän oli pelkkä korpraali ja minä luutnantti, mutta silti olimme yhtä, hän ja minä, kahden eri armeijan sotilaat. Hänellä oli tuuheat viikset, jotka olisivat kaivanneet trimmausta, ja minulle eivät karvat edes kasvaneet naamaan. Olimme molemmat nuoria, tuskin muuta kuin lapsia aikuisten sotilaitten univormuissa.

Kohtaamisemme olisi voinut päättyä hyvissä merkeissä, ystävällisesti toisillemme hymyillen, nyökäten hyvästiksi. Haluaisin kirjoittaa, että niin siinä kävi, mutta se ei olisi totta. Sydäntäni särkee kertoa kuinka meidän kävi, minun ja tuon nimettömän saksalaisen.

Yö oli laskemassa ja hän vaipui uneen. Pelkäsin nukahtamista, sillä pelkäsin etten enää heräisi unestani. Siispä karttelin unta, tein mitä saatoin pitääkseni mieleni virkeänä. Tunnit kuluivat ja uusi ystäväni nukkui sikeästi, eikä edes etäinen summeri herättänyt sitä.

Tunsin summerin äänen, sen sointi oli tuttu. Tiesin, mitä se tarkoitti: kaasua. Otin kaasunaamarin repustani, asetin sen kasvoilleni tottuneesti ja kiristin remmit tiukalle. Suojattuani itseni käsitin, että saksalainen ei todellakaan ollut herännyt, vaan hän nukkui yhä, lähestyvästä vaarasta tietämättömänä. Yritin huutaa hänelle, mutta jos hän ei herännyt summeriin, hän ei myöskään herännyt naamion vaimentamaan huutooni.

Kellertävän ruskean savun pilvi nousi horisonttiin, kuopan laidalle. Heitin saksalaista mutapaakulla ja hänen kasvonsa värähtivät, mutta hän ei herännyt. Heitin uuden paakun, sitten kolmannen.

Neljännen myötä hän heräsi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä: kaasu laskeutui kuoppaan. Hän huusi ja haroi reppuaan kohti. Hänellä kesti kymmenen pitkää sekuntia saada suojanaamari kasvojen eteen ja koko aikana hän ei vaiennut, ei lopettanut huutamista. Hän nousi nelinkontin, pidellen naamaria kasvoillaan huonommalla kädellään ja rämpi ylös kuopasta, taukoamatta huutaen. En nähnyt häntä enää sen jälkeen, kenties hän harppoi sotavangiksi, kenties hän löysi saksalaisen joukko-osaston, kenties hän takertui piikkilankaan ja kuoli tai kenties tarkk’ampujan luoti löysi hänet. Voi, kunpa voisin joskus saada selville kuka hän oli, mitä hänelle kävi ja kertoa, että minä todella yritin, minä tein kaikkeni herättääkseni hänet, että en pettänyt häntä.

Saman yön aikana minut pelastettiin kuopasta, josta oli tulla hautani. Englantilainen joukkue hiipi yön turvin ei-kenenkään-maan poikki ja matkallaan he löysivät minut. Ääneti he kuljettivat minut piikkilankojen ja kranaattikuoppien väleistä takaisin omille linjoille. Seuraavana päivänä minut kuljetettiin takalinjoille kenttäsairaalaan, jossa sain kuulla, että jalkani ei tulisi koskaan enää toimimaan ja kävelisin lopunikäni sauvan kanssa. Hoitajatar kertoi, että minun pitäisi olla onnellinen siitä, että olin yhä elossa.

Kenties olenkin iloinen, että elän yhä. Siinä on hyvät puolensa. Sota on päättymässä, sanovat, mutta sitä on sanottu jatkuvasti, mutta lasken sen varaan, että minun osalta sota on ohi, olen rampa. Voin palata Lontooseen ja perustaa kaupan, jossa myyn luksustuotteita rintamalta palaviille ylhäisille. Kuolemakone, jonka pelkäsin jauhavan minut muusiksi suurissa rattaissaan, epäonnistui, minä selvisin ja nyt, kaiken jälkeen, näen auringon sarastavan horisontissa ja odotan huomista innolla.

**

On kulunut vuosia siitä, kun rampauduin ja sotani päättyi. Elämäni on hyvää ja kykenen hymyilemään; minulla on vaimo ja lapsi; kauppani kannattaa, asiakaskuntani on vakiintunut ja ystävällistä. Sodan jälkeinen elämä ja sen mukanaan tuoma uusi vuosikymmen on ollut onnellinen, minulle ja muille jotka selvisivät.

Toisinaan mieleeni palaa aikani rintamalla ja silloin hapuilen tämän vihon käsiini, jotta voisin todella muistaa kaiken sen, mitä koin. Monesti nukun huonosti, näen ja kuulen asetoverieni kuolevan, muistelen lukua 1103. Erityisesti, kuitenkin, muistelen tuota saksalaista sotilasta, jonka kanssa jakamani hetki osoitti, että sota ei ollut vain kuolemakoneen rattaiden kääntymistä. Minulla on hänen taskumattinsa edelleen tallessa ja sodan päättymisen vuosipäivänä, marraskuun yhdestoista, juon huikan jos toisen siitä ja kerron ties kuinka monetta kertaa taskumatin tarinan vaimolleni tai ystävilleni. He hymyilevät ja nyökkäilevät tuttujen käänteiden myötä, mutta he eivät ymmärrä, että se kaikki todella tapahtui ja kuinka pahalta minusta tuntuu, kun en voinut puristaa tuon viholliseksi leimatun sotilaan kättä taisteluiden päättymisen jälkeen.

Nyt, kuitenkin, olen tarttunut jälleen kynään lisätäkseni viimeisen merkinnän muistikirjaani. Olen kuullut paljon siitä, mitä Euroopassa tapahtuu, kuinka valtiot toistensa jälkeen sortuvat despoottien käsiin ja kuinka Saksa on kokemassa samaa kohtaloa, hitaasti mutta varmasti. He rakentavat taas uutta kuolemakonetta, kylvääkseen tuhoa ja hävitystä syistä, jotka ovat jääneet minulta hämärän peittoon – eivätkö he todella oppineet jo, että sota ei tuo mukanaan mitään muuta kuin kärsimystä, että jonakin päivänä kuolemakone jauhaa koko maailman tomuksi?

Tänään join aamuteeni tuttuun tapaan päivän lehteä lukien. Siinä hän oli, kymmenen vuotta vanhempana, kaasuhyökkäyksestä selvinneenä ja viikset trimmattuina – saksalainen, jonka kanssa olin jakanut suklaapatukan. Hän seisoi uhmakkaasti puhujanpaikalla, viittoen parantuneella kädellään yläviistoon. Artikkelissa kerrottiin kuinka hän oli kirjoittanut kirjan, joka myi kuin häkä Saksassa; siinä kirjassa hän määritteli juutalaiset alemman rodun edustajiksi, yhteiskunnan syöväksi. Hänestä povataan Saksassa tärkeää poliitikkoa, vaikka hänen puolueensa on vasta pieni ääriryhmä.


Kunpa saisin mahdollisuuden puristaa hänen kättään ja selittää, että kaikki juutalaiset eivät ole pahoja, kaikki englantilaiset eivät ole pahoja ja kaiken taustalla on vain kauhistuttava erehdys. Ehkä hän ymmärtäisi, ehkä hän pysäyttäisi kuolemakoneen rakentamisen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti