Novelli: Aamutähti/Iltatähti

Aamutähti/Iltatähti

Hänellä on rocktähden elkeet, ajattelin nähdessäni Aamutähden ensimmäisen kerran. Kuin Mick Jagger, Lemmy ja Agnus Young yhdessä kehossa. Vaikka jokainen liike, jonka Aamutähti teki, kieli kuuluisuudesta – pelkästään kahvin tilaaminen ja juominen olivat suurieleisiä, teatraalisia elkeitä – hän ei pukeutunut sen erikoisemmin kuin kukaan muukaan kahvilan asiakas: hänellä oli päällään heikolta sateelta suojaava harmaa takki, paksu korvat peittävä pipo ja kaulahuivi eristämässä nielun Itämeren viimalta. Hänen piirteiensä olivat ulkomaalaiset – siitä olin varma – mutta en osannut sanoa näyttikö hän ranskalaiselta, italialaiselta, espanjalaiselta, englantilaiselta vai kenties venäläiseltä; hän oli kuin kaikkien kansallisten piirteiden yhdistelmä.

Katselin kahvilan toiselta puolelta, yrittäen kätkeä mielenkiintoani kahvikupin taakse, kuinka hän istui ikkunapöydälle, kurotti pöydän poikki iltapäivälehden ja maistoi juomaansa. Minun oli mentävä puhumaan hänelle, ymmärsin – minun olisi käveltävä hänen luokseen, istuttava viereiselle penkille ja kysyttävä oliko hän joku kuuluisa. Hän näytti siltä, hän todella näytti siltä – hän olisi voinut olla Johnny Depp tutkimassa suomalaista elämää, niin läpinäkyvä oli hänen valeasunsa, liioitellun tavallinen ja väritön.

Nostin laukun olalleni, kävelin hänen luokseen ja toimin suunnitelmani mukaisesti. Koputin häntä olkapäälle, hennon kysyvästi, ja pyysin anteeksi, kuten meillä suomalaisilla on tapana tavatessamme meille tuntemattoman henkilön ensikertaa. Hänen silmänsä olivat syvät ja ruskeat kuin kaksi höyryävän kuumaa kaakaokuppia. ”Niin?” hän kysyi virheettömällä suomella.

Hymyilin. Tarjosin kättäni – toinen tyypillisen suomalainen ele. ”Angela Ottavainen”, esittäydyin. ”Huomasin teidät, kun tilasitte juomanne ja ajattelin itsekseni, että teidän täytyy olla joku todella kuuluisa rocktähti tai elokuvastara, mutta en osannut sanoa kuka te aivan tarkalleen olette. Teissä on joitakin piirteitä, jotka tuovat mieleeni Mikko Leppilammen, jos sallitte sanoa näin, sekä joitakin axlsmithmäisiä piirteitä.”

Hän hymyili, mutta hymyssä ei ollut lämpöä, ei iloa. Kaduin tunkeiluani – olisi pitänyt olla suomalainen ja pysyä kahvilan toisella puolella, vilkuilla epäilyttävästi puolityhjän kahvikupin yli ja miettiä ikuisesti kuka oli tuo komea mies, joka näytti ja käyttäytyi kuin julkimo. ”En ole Mikko Leppilampi enkä Axl Smith… enkä edes Axel Rose.” Hänen äänessään oli syvä sointi, kuin kaiku syvän kaivon pohjalta. ”En ole julkkis, en alkuunkaan, vaan aivan tavallinen työssäkäyvä perheenisä.”

Kurtistin kulmiani. ”Todellako? Tai siis”, epäröin, ”ei sillä ettenkö uskoisi sanaanne, mutta elekielenne tuo mieleeni Mick Jaggerin ja ulkonäkönne puolesta voisitte olla kansainvälinen huippumalli. Tarkoitan sanani vain hyvällä.”

”Olen tavallinen mies”, hän sanoi vilkaisten lehtensä suuntaan. ”Tavallinen mies, jolla on erikoinen nimi.”

”Mikä se on? Nimenne, siis?”

Hän katsoi minua silmiin ja sieluni suli hänen katseensa voimasta vahaksi, jonka hän voisi muovailla tahtomaansa muotoon; sen katseen edessä olin valmis muuttamaan ulkomaille, lahjoittamaan koko omaisuuteni Jim Jonesille ja juomaan myrkytettyä mehua, jos hän olisi vain pyytänyt sitä minulta. Mutta hän ei pyytänyt – sen sijaan hän ojensi kätensä ja kättelimme uudestaan. ”Aamutähti.”

Naurahdin – en voinut sille mitään. Punastuin. ”Anteeksi, ei mies nimeä pahenna, jos ei nimi miestä. Vai miten se menikään.”

Aamutähti nyökkäili. ”Ei se mitään, kohtaan tuota melko paljon. Et uskokaan kuinka moni naurahtaa kuullessaan sen.”

”Aika moni, luulisin.”

”Kaikki, oikeastaan. Vaimoni ei naurahtanut, tosin, vaan nyökkäsi hyväksyvästi. Tosin eihän hän silloin ollut vielä vaimoni, vaan pelkkä uusi tuttavuus. Kuten sinä nyt.” Hän hymyili ja en enää välittänyt siitä tosiasiasta, että hänen silmänsä eivät hymyilleet, vaan näin ainoastaan hänen täydelliset hammasrivinsä, valkoiset kuin neitsytlumi. ”No, Angela, kun nyt tulit tähän juttelemaan kanssani, kerro jotakin itsestäsi. Mitä teet työksesi, kuinka vanha olet ja mistä olet kotoisin?”

Emmin: olin juuri tavannut tämän karismaattisen miehen ja hän kyseli jo ikääni, työtäni ja kotikuntaani, jotka olivat kaikki tietoja, joita vaihdettiin treffeillä, ei ensitapaamisella kahvilassa. Siitä huolimatta vastasin: ”Loviisasta, mutta nyt asun Espoossa. En yleensä käy keskustassa, koska opiskelen Otaniemessä – kyllä, olen teekkari – mutta minun piti tänään käydä asioilla, joten ajattelin piipahtaa nauttimaan hetken ylellisyydestä kahvilassa.” Välttelin hänen katsettaan. ”Vaikka ethän sinä sitä kysynyt.”

Hän hymyili ja pudisteli päätään. ”Pyysin sinua kertomaan itsestäsi ja kysymykset, jotka esitin sinulle, olivat vain suuntaa-antavia keskustelunavauksia. Olen huomannut, että ihmiset keskustelevat herkemmin heille tärkeistä asioista epätärkeiden asioiden verholla – kuten sinä.”

Kohautin harteitani. ”Niinkö?”

Aamutähti nyökkäsi. ”Et käy juuri keskustassa, joten oletan sinun asuvan Otaniemessä, Aalto-yliopiston kampusalueella, mitä luultavimmin. Sinulla on on-off-tyylinen parisuhde vuoden tai kaksi sinua vanhempaan – eli kaksikymmentäkaksi tai –kolme vuotiaiseen – mieheen. Tämä on helppo tulkita, älä suotta pällistele: opiskelijariennot pidetään useimmiten keskustassa ja miehesi on opiskellut – ja täten bilettänyt – vuoden tai kaksi sinua pitempään eikä hänellä enää ole samaa intoa juhlimiseen, joten vietätte paljon aikaa kotona. Olet hyvässä kunnossa – käsissäsi ei ole ylimääräistä ihoa, puristuksesi on tiukka – joten et ole tyypillinen matematiikkarohmu tai lukutoukka, vaan ulospäin suuntautunut yksilö. Opiskelet kuitenkin jotakin teoreettista – rakennustekniikkaa tai vastaavaa – koska olet täällä, aivan Kaisa-talon juuressa, paksun repun kanssa. Oletan, että sinulla on kantamuksesi täynnä varsin suurehkoja ja teoriapainotteisia kirjoja, joita tarvitset seminaarityösi tueksi. Olet myös hieman eksyksissä – olet pienen paikkakunnan kasvatti, paikan, jossa kaikki tuntevat toisensa vähintään ulkonäöltä – ja vaikka olet ekstrovertti luonne, et pidä suurista ihmisjoukoista, joissa on äänekästä ja humalaista tai muulla tavalla sekavaa, joten tulet luultavasti työskentelemään freelancerina muutamia vuosia ennen kuin saat tylsän, arkisen ja tasaisen toimistotyön, josta eläköidyt, jos hallituksen asettamat suuntaviivat pitävät kutinsa, kahdeksankymmenenseitsemän vuoden kypsässä iässä.”

Tuijotin häntä suu auki. Hän ei ollut saanut kaikkia faktoja kohdalleen – opiskelin kaupunkisuunnittelua, en rakennustekniikka – ja laukussani oli nippu paksuja venäläisiä kaunokirjallisuuden klassikoita, jotka olimme Eemilin kanssa päättäneet lukea, mutta muuten… Aamutähti pelotti minua – tuntui kuin hän olisi tuntenut minut paremmin kuin tunsin itseni, vaikka olimme vaihtaneet kuulumisia vain muutaman minuutin ajan. Yritin sulkea ammottavan suuni, huonoin lopputuloksin, ja päädyin naurahtamaan suomalaisen kiusautuneesti. ”Mitä sanoitkaan tekeväsi työksesi? Koska jos et ole psykologian professori tai Supossa profiloimassa sarjamurhaajia, olet väärissä hommissa, arvon herra Aamutähti.”

”Olen konsultti”, hän sanoi iskien silmää. ”Vastaa hyvin pitkälti sarjamurhaajien profilointia, jos totta puhutaan.”

Kikatin – en voinut sille mitään. ”Mitä sinä myyt? Noilla taidoilla voisit myydä vaikka Hitlerille Kafkan kootut teokset.”

Aamutähti pudisti päätään. ”En myy mitään, vaan… neuvon ihmisiä, autan heitä. Anteeksi, sanoin väärin: en auta ihmisiä, vaan autan ihmisyhteisöjä ja yrityksiä. Sanotaan, että suurella suomalaisella matkapuhelinvalmistajalla menee huonosti – myynnit eivät ole mitä pitäisi, insinöörit ovat tylsäpäisiä tampioita ja Apple tarjoaa parempia sovelluksia halvemmalla – he kutsuvat minut paikalle ja pidän suuria ja innostavia puheita sadoille heidän työntekijöilleen, jotta he… innostuisivat työstään. Sellaista minä teen: kuljen paikasta toiseen ja innostan ihmisiä tekemään töitään tehokkaammin, viemään hommia kotiin, jos sitä vaaditaan.”

”Kuin Jari Sarasvuo”, henkäisin. ”Inhoan sitä tyyppiä.”

”Kuten myös. Jari ei ole niin hyvä kuin minä – hän vetää huomion itseensä, minä suuntaan sen pois itsestäni. Ymmärrätkö eron?”

Pudistin päätäni. ”Luulisin.”

Aamutähti katsahti rannekelloonsa – keskihintainen Rolex-kopio, joka oli kuin keskiluokkaisuuden määritelmä. ”Minulla on hieman kiire tässä.” Hän sulki lehtensä, hörppäsi kahvinsa ja sitoi kaulahuivinsa uudelleen. ”Oli hauska jutella, näkemiin.”

Tartuin hänen käsivarteensa. ”Voisimmeko tavata vielä?” anelin. ”Voitko antaa puhelinnumerosi?”

Aamutähti katsoi suoraan silmiini, langetti loitsunsa ja hymyili. ”Soitan sinulle.” Hän lähti, riistäytyi heikosta otteestani ja katosi elämästäni ajaksi, joka tuntui loputtoman pitkältä.

**

Kolmen päivän aikana en puhunut juuri muusta kuin Aamutähdestä. Heräsin miettien hänen sanojaan, hänen kasvojaan ja hänen elkeitään; istuin luennoilla miettimässä häntä; keskustelin Eemilin kanssa Aamutähdestä lounas- ja päivällispöydässä; suljin illalla silmäni hänen kasvonsa mielessäni. Eemil sanoi ensimmäisenä päivänä vitsinä, että oliko hänen alettava kilpailemaan minusta ukkomiehen kanssa – toisena päivänä hymy oli hyytynyt. Poikaystäväni alkoi vältellä minua – tai jos ei vältellä, ainakin karttaa: hän eristäytyi koneelleen pelaamaan League of Legendsiä kuudeksi tunniksi, söi nopean aterian mulkoillen minua lautasensa yli ja jatkoi pelaamistaan yömyöhään. En ollut, kuten sanottua, sen parempi.

Ajatus, joka minua repi noina päivinä, oli se tosiasia, että en ollut antanut Aamutähdelle numeroani – hän oli lähtenyt kahvilasta kuin hän oli iskeytynyt elämääni meteoriitin lailla. En tiennyt hänen nimeään – Aamutähden täytyi olla taiteilijanimi tai jokin muu peitenimi – en tuntenut yritystä, jonka palkkalistoilla hän työskenteli. Hän oli vain komea, minua vanhempi mieshenkilö, joka oli… En halunnut uskoa, että hänen oli onnistunut hurmata minut, en suostunut siihen ajatukseen. Koin pikemminkin, että sielumme olivat kohdanneet – että hän oli katsonut sisääni ja nähnyt todellisen minuuteni – kuin että välillämme olisi ollut seksuaalista jännitystä, vaikka olisi ollut typerää ja naiivia väittää, että sitä ei olisi ollut ilmassa.

En ole ylpeä siitä, mutta tyydytin kerran itseäni ajattelemalla Aamutähden silmiä, kuuntelemalla hänen ruumiitonta ääntään. Ehkä olen vain julkea valehtelija, ken tietää.Kolmannen päivän iltana Aamutähti soitti minulle. Olin istunut pitkän päivän koululla saamatta mitään hyödyllistä aikaan ja olin tullut kotiin pyörittelemään kynää sormissani, kun en ymmärtänyt mitä laskareissa kysyttiin. Eemil istui toisella puolella kaksiomme olohuonetta ja hymähteli Simpsoneiden seitsemännellesadannelle uusintakerralle. Huomasin kirjoittaneeni avoimen vihon ylänurkkaan muutaman säkeen verran lyriikkaa, jota en tuntenut.

”When the sun grows cold
and as the moon burns bright
and the clouds burst aflame
then the star of the morning returns”

Olin unohtanut kuinka hyvältä lyriikan kirjoittaminen tuntuikaan; tahdoin laulaa säkeet, jotka eivät olleet elämäni parhaita, ääneen. Luoja, siitä täytyi olla ikuisuuksia, kun olin viimeksi laulanut häpeämättä. Yhtyekin oli kaatunut siihen, että en kehdannut mennä lavalle heidän kanssaan, sillä tiesin, että olisin mokannut Elysium Fieldsin, yhtyeemme nimikkokappaleen, C-osan korkean D:n – pojat olivat vakuuttaneet, että ei yhdellä nuotilla ollut väliä, mutta en ollut kuunnellut, vaan väitin, että koko kappale ja keikka menisi pieleen, jos se yksi nuotti ei osuisi. Olin ollut niin nuori, niin naiivi, niin täynnä intoa laulaa omia sanojani, että olin kadottanut realiteetit, kadottanut ilon laulaa.

Vilkaisin Eemiliä, joka röhnötti sohvalla kippo sokeroituja muroja sylissään, ja hörisi Homerin hölmöilyille. Hiljaa, lähes hyräillen, lauloin ensimmäisen säkeen. Melodia syntyi itsestään, siinä hetkessä, ja se oli ainoa oikea. Poikaystäväni katsahti suuntaani, hämmästystään peitellen, ja lapioi lusikallisen maidon kyllästämiä herkkuja avoimeen suuhunsa. Lisäsin voimakkuutta ja voimaa äänessäni ja lauloin toisen säkeen; kolmannen lähes huusin, mutta neljänteen tiputin ääneni hempeäksi, antiklimaattisesti. Toistelin neljättä säettä, hiljempaa, aina vain hiljempaa, kunnes ääneni häipyi pois ja jäljelle jäi vain keltaisen perheen komedia.

”Wau”, Eemil sanoi. ”Miks sä et laula enempää? Sä oot tosi hyvä.”

Hymyilin. ”En tiedä”, sanoin. ”Siitä on pitkä aika kun viimeksi lauloin. Kun pojat potkivat minut Elysiumista, en kehdannut kohdata ainuttakaan muusikkoa. Nyt vain tuntui siltä, että… En tiedä.” Naurahdin ja heitin käteni sivuille. ”Kirjoitin sanat itse.”

Eemil käänsi katseensa television puoleen. ”Ihan hyvät.”

Jatkoin kynän pyörittelyä muutaman minuutin ajan, kunnes puhelimeni soi. Soittajalla ei ollut identiteettiä, pelkkä rivi numeroita, jotka alkoivat tutulla +358-yhdistelmällä. 

Vaihdoimme katseen Eemilin kanssa. Vastasin puhelimeen: ”Ottavainen.”

”Hei Angela”, Aamutähti sanoi, hymy äänessään, ”ajattelin soitella, kun tulin niin luvanneeksi.”

Nousin seisomaan, harpoin makuuhuoneeseen ja suljin oven perässäni. ”Hei, kiva! Mitä kuuluu?”

Aamutähti naurahti. ”En voi syyttää sinua kovin paljon siitä, että vaivut tuohon väsyttävään sosiaaliseen kliseenomaiseen konventioon, sillä harvassa ovat yksilöt, jotka eivät kysy mitä kuuluu. Mitä tuo kysymys oikeastaan kysyy, jos sovit tiedusteluni? Se kysyy sitä olenko kykenevä käymään tulevan sananvaihdon kanssasi ilman turhaa henkilökohtaisen tunneryöpyn aiheuttamaa sekavuutta, eikö niin? Kenties kysymyksesi implikoi sitä, että onko minulla todettu vakava mielenterveyden häiriö, joka tekee tulevan keskustelumme mahdottomaksi? Tai sitten se on vain tapa aloittaa keskustelu.”

”Niin”, hymähdin, ”en ajatellut asiaa niin pitkällisesti.” Purin kynnestäni palan. ”En halua olla epäkohtelias ja epäileväinen, mutta kuinka sait numeroni? En antanut sitä sinulle ja…”

”Suomessa tai maailmassa ei ole kovin montaa henkilöä, joiden nimi olisi Angela Ottavainen”, Aamutähti vastasi. ”Totta puhuakseni heitä on yksi ja hän asuu Otaniemessä, joten minun oli helppo deduktoida, että ystävällisen asiakaspalvelijan minulle antama numero oli sinun matkapuhelimesi numero.”

”Totta”, sanoin osaamatta sanoa muutakaan. ”Haluatko lähteä kahville joku päivä? Ja jutella paremmalla ajalla? Minulla on hieman laskarit kesken ja poikaystäväni…” Vaikenin; kotitehtäväni olivat kaukana mielestäni, olisin mielelläni jutellut Aamutähden kanssa ja Eemil olisi vielä kaksikymmentä minuuttia television laatukomedian harhauttama, mutta todellisuudessa tahdoin laulaa hieman lisää, kun nyt iltani opinnot oli keskeytetty tavalla, jonka jälkeen en palaisi enää opiskelemaan.

Aamutähti hymähti. ”Aivan, aivan, kello on jo noinkin paljon. En voi syyttää sinua, Angela, siitä, että olet tunnollinen teekkari, joten… Oletko huomenna vapaa? Neljältä? Tiedän erään erinomaisen kahvilan melko läheltä kampustasi, jos –”

”Se käy mainiosti”, sanoin. Purin alahuultani. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni puhua päällesi. Viimeinen luentoni loppuu kahdelta, joten kello neljä sopii loistavasti. Missä tapaamme?”

”Dipolilla. Poimin sinut autollani.”

”Musta Mersu?” kysyin, vitsillä.

”Audi. Audit ovat parempia, kalliimpia ja… sanoinko jo parempia? Niin, tyylikkäämpiäkin vielä.”

”Vautsi, olet todella keskiluokkainen.”

”En ole koskaan muuta väittänytkään. Neljältä Dipolin edustalla?”

”Sovittu.”

Puhelun jälkeen mietin miksi hän oli soittanut, miksi hän oli ottanut tarjoukseni vastaan ja mitä olin ajatellut? Tunteeni – järkevät ajatukseni ja epärationaaliset aistimukseni – hyökyivät sisälläni, kilpaillen keskenään kuka voisi hukuttaa minut ensimmäisenä alleen, kun istuin takaisin laskareiden ääreen. Kirjoitin toisen säkeistön lyriikkaa vihon ylänurkkaan, koska matematiikka ei innostanut.

”The last man in a dead world
should always have a dead smile,
a frozen grin on his cold lips,
for the dead have a sense of humor”

Minulla ei ollut aavistustakaan mitä olin kirjoittanut ja miten se liittyi edelliseen, mutta pidin siitä. Lauloin kokeilevasti säkeet seuraillen ensimmäisen säkeistön melodiaa, ja olin tyytyväinen.

Simpsoneiden päättyessä Eemil kysyi: ”Kuka soitti?”

En tiennyt mitä olisin vastannut, joten pysyin vaiti.

**

Audi oli juuri yhtä säväyttävä kuin mies sen ratin takana: se oli mattamusta, kiiltäväpintainen maantieohjus tummennettuine ikkunoineen, jonka keulassa kimalteli neljä rengasta, kuin vajavaiset olympiarenkaat. Ääni, joka autosta lähti, kun se kaarsi Dipolin eteen, oli raamatullinen – saatoin vain kuvitella millaista jylyä se pitäisi Saksan Autobahnilla, jossa ei ollut nopeusrajoituksia. Harmaasta päivästä huolimatta Aamutähdellä oli aurinkolasit kasvoillaan, koska jokainen, joka ajoi niin lopulliselta vaikuttavaa autoa, täytyi olla pukeutunut tyylikkääseen ja tyyriiseen mustaan pukuun ja pitää päässään aurinkolaseja. Se vain näytti niin oikealta, kuin kohtaukselta miljoonabudjetin Hollywood-tuotokselta.

Minulla oli meikkiä – hieman kajaalia, ripsiväriä ja puuteria muttei liikaa – mutta kun katselin tyylitajun maailmanmestaria, tunsin oloni pieneksi tytöksi, joka oli eksynyt maailmaan, jota ei ymmärtänyt, johon hän ei kuulunut. Olin vain opiskelija, teekkarikin vielä, en sulava seurapiiriraketti, joka saattoi harrastaa smalltalkkia kenen tahansa kanssa, pitää tunnelman kepeänä ja iloisena läpi vaikeidenkin aiheiden; hitto, osasin tuskin keskustella edes vanhempieni kanssa ilman, että joku koki olonsa vaivautuneeksi. Mutta – ja tämä on tärkeää – syy, miksi hymyilin Aamutähdelle, kun hän kohotti kätensä tervehdykseksi ja nousi autostaan avaamaan oven minulle, ja syy, miksi astuin autoon, joka olisi voinut kuulua venäläiselle mafiosolle, oli yksinkertaisuudessaan se, että Aamutähden seurassa en kokenut oloani tökeröksi, juroksi suomalaiseksi tytöksi Loviisalta. Hänen hymynsä, hänen sanansa, hänen elkeensä ja kaikki muukin, joka oli häntä, sai minut tuntemaan oloni luontevaksi, tervetulleeksi ja kotoisaksi.

Oli helppo kuvitella, että se, mitä välillämme vallitsi, oli sielujen yhteyttä, ainutkertaista maailmanhistoriassa. Mutta se ei ollut, voin jälkikäteen sanoa, vaan se oli pelkkä taitava juoni, valhe, johon menin mukaan.

Juttelimme niitä-näitä Aamutähden ajaessa ohi Leppävaarasta, seuraillen Kehä I:tä itään ja yritin vältellä lapsenomaista pällistelyäni huomatessani auton verhoilun olevan kallista nahkaa, jolla koko sisusta oli vuorailtu. Sen täytyi olla käsityötä, arvelin katsellessani yksityiskohtia, joita mikään kone ei voisi keksiä.

”Maksoi omaisuuden, auto nimittäin”, Aamutähti sanoi huomattuaan pälyilyni. ”Käsintehdyt sisäpinnat, uhanalaiseksi sittemmin metsästetyn eläimen nahkaa, tummennetut lasit, turboahdin… Jos sanoisin summan, jonka pulitin ja pulitan yhä veroina tästä menopelistä, et uskoisi tai jos uskoisit, pöyristyisit ymmärtäessäsi, että olisin voinut lopettaa muutamia sotia Afrikassa sillä summalla.” Hän nauroi omalle vitsilleen enkä voinut olla yhtymättä hänen ilonpitoonsa. ”Mutta se oli sen arvoista, usko pois. Miksikö? No, minä kerron! Konsultin on tehtävä erinomainen vaikutelma asiakkaisiinsa – kuka uskoisi motivoivia sanoja, kehityssuunnitelmia ja toiminnan tehostamistoimia henkilöltä, joka ilmaantuu kokoukseen Neuvostoliitossa rakennetulla Ladalla, likaisissa verkkareissa ja sekaisessa tukassa? Aivan, ei kukaan. Konsultin tulee näyttää yhtä hyvältä kuin hänen tulee kuulostaa. Kaikki mitä näet autossa on tarkan suunnittelun, vuosien hiomisen ja loputtoman uudelleenarvioinnin tulosta – hitto, jopa levy soittimessa on tarkkaan harkittu. Kuuntele.”

Musiikki tulvi autoon kaikkialta, se kumpusi seinistä, istuimista, katosta, minustakin. Kaiuttimia täytyi olla satoja, kaikki kätketty uhanalaisen eläimen nahan kerroksen alle. Tunnistin Elviksen äänen heti, tunnistin tutun grooven, joka ei voinut olla peräisin mistään muusta kappaleesta kuin Hound Dogista. Jalkani alkoi tampata lattiaa lupaa pyytämättä, huuleni seurailivat sanoja ja pääni nyki iskujen tahdissa.

Aamutähti hymyili. ”Muusikko, oletan? Harva ikäisesi nainen tuntee Elviksen tuotantoa muuten kuin nimeltä. Ei, älä vastaa, anna minä vastaan puolestasi. Olet laulaja – sen näkee suusi liikkeistä, ne ovat liian systemaattisesti oikeaoppisia ollakseen basistin tai kosketinsoittajan – mutta et ole klassinen laulaja, sillä et hörpi ilmaa sisääsi kuin kala kuivalla maalla. Koska tunnet Elviksen, oletan, että olet soittanut… jotakin post-rockia tai rockabillyä – post-rock-muusikot tuntevat Elviksen, koska he pitävät nykymusiikista vain ironisesti ja paneutuvat siksi vanhoihin klassikoihin, jotka ovat… Kyllä, sinä olit yhtyeessä, joka soitti post-rockia, mutta et ole siinä enää, sillä hymy on jähmettynyt huulillesi. Pahoittelen, taisin osua kipeään paikkaan. Pyydän anteeksi.”

”Ei se mitään”, sanoin, mutta se oli jotakin. Aamutähti oli analyysillaan ja terävillä silmillään huomannut särön sielussani, parantumattoman haavan sydämessäni, joka ei koskaan täysin paranisi. Peittäisin haavan itseltäni ja muilta, unohtaisin sen vuosiksikin kerralla ja elämäni olisi täysin normaalia, mutta sitten, vailla varoitusta, muistot pulpahtaisivat esiin ja löytäisin haavan jälleen kerran. Menneisyydellämme on mahdollisuus vahingoittaa meitä, jopa tuhota meidät, jos annamme sille vallan, mutta emme olisi meitä ilman sitä – mikä paradoksi. ”Siitä on paljon aikaa”, jatkoin, vaikka eihän siitä ollut.

”Ei puhuta siitä. Näen kyllä, että se on sinulle arka paikka”, hän sanoi hymyillen minulle taustapeilin kautta. Hän laittoi musiikin pois. ”Näetkö tuon talon tuolla, tien oikealla puolella, punainen katto?”

Näin punakattoisen talon tien oikealla puolella – tulin ajatelleeksi, että missä talo tarkalleen oli. En tuntenut seutua, vaikka seurasimme yhä Kehä I:tä. Tulin ajatelleeksi, typerästi, että en tainnut enää olla Kansasissa.

”Asun siinä”, Aamutähti jatkoi, ylpeyttä äänessään. ”Älä huoli, emme ole menossa sinne, vaan minulla on toinenkin… piilopaikka maailmalta. Se on tässä lähellä. Tiedätkö missä olemme?”

Pudistin päätäni. ”Helsingissä?”

”Itä-Helsingissä, jos tarkkoja ollaan. Tätä seutua pidettiin aiemmin syystäkin pahamaineisena jengien taistelutantereena, mutta nykyään täällä asuu keskiluokkaisia perheitä omakoti-, rivi- ja kerrostaloissa enkä ole kohdannut ainuttakaan puukotusta tai pahoinpitelyä viiteen vuoteen. Kontulan ostoskeskus on ehkä hieman… erilainen kuin mediassa annetaan ymmärtää, vaikka juopot tulevat kertomaan yhä elämäntarinoitaan, jos jää lorvimaan.” Auto kaarsi pois valtaväylältä. ”Minulla on tässä, aivan tuossa muutaman mutkan takana, pieni… ajatushautomo, johon pakenen viettämään vapaa-aikaani. Minulla on siellä viisikymmentätuumainen ledtelevisio, maksukanavia, PlayStation 4, läjä pelejä… kaikkea, mitä kaltaiseni aikuislapsi voi koskaan unelmoida omaavansa piilopirtissään. Niin, ja tietenkin siellä on jokaisen lapsenmielisen suurin unelma, eli vesisänky.”

”Kuulostaa hyvältä.” Se kuulosti hyvältä, mutta en voinut olla ajattelematta ohimennen mihin Aamutähti oli minua viemässä. Näin alkoivat tarinat raiskatuista naisista, näin alkoivat kertomukset kidnappauksista. Jos olisin ajatellut järjellä, en olisi astunut Aamutähden Audiin, jossa oli tummennetut lasit, mutta en ajatellut järjellä. En ajatellut ollenkaan, en mitään muuta kuin kuinka hienoa olikaan saada viettää aikaa Aamutähden kaltaisen henkilön kanssa. ”Sanoit, että tiesit hyvän paikan läheltä kampustani, mutta olet ajanut minut toiselle puolelle pääkaupunkiseutua.”

Aamutähti paljasti riisuvimman hymynsä. ”Lähellä on niin kovin suhteellinen käsite, eikö totta? Jos mietitään paikkaamme kosmoksessa, eikö voisi sanoa, että Alpha Centauri, Aurinkoamme lähin tähti, on aivan kulman takana? Myös maapallon mittakaavassa ajatellen Itä-Helsinki ja Otaniemi ovat aivan vierivieressä – jos olisin vienyt sinut illastamaan Pariisiin, olisin voinut hyvällä omatunnolla puhua hieman pidemmästä matkasta, vai mitä olet mieltä?”

Kikatin kuin olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi ja Aamutähti olisi kysynyt minulta alkaisinko olemaan. ”Niinpä kai, niinpä kai”, hihitin. ”Hyvä ettet vienyt minua Pariisiin, koska passini ei ole voimassa.”

”Schengen-alueella saa liikkua ilman passia, Angela.” Auto pysähtyi harmaan, ylisuurta laatikkoa muistuttavan kerrostalon parkkipaikalle. Talossa oli enemmän kerroksia kuin ehdin laskea ja rappujakin oli seitsemän; pihamaalla kolme lasta leikki telineissä ja neljäs keinui muista erillään, jalat yhdessä ja katse painuksissa. ”Täällä olemme, armaani.” Aamutähti sammutti moottorin. ”Tule, näet lapsellisuuden luolani."

Olen yrittänyt kymmeniä kertoja kirjoittaa ylös kokemuksistani tuossa asunnossa – miltä se näytti, miltä siellä tuoksui, mitä kaikkea siellä oli ja ennen kaikkea mitä siellä tehtiin – mutta muistot ovat kipeitä, viiltäviä ja märkiviä. Pääsen jokaisella kerralla lauseen pidemmälle kuin edellisellä kerralla, kunnes en enää voi kirjoittaa lisää; aina kirjoitettuani minun on poltettava tupakka tai otettava viskihuikka, jotta mieleni kuohut tyyntyisivät edes hieman. Nyt aion kuitenkin tehdä parhaani, välttää halua itkeä, raastaa ihoa kasvoiltani ja painaa veitsen kaulaani, koska nyt aion kirjoittaa siitä, miltä tuossa pahuuden pesässä näytti ja mitä koin siellä käydessäni.

Aamutähden lapsellisuuden luola oli kaksio nimettömän kerrostalon ylimmässä kerroksessa, jonka parvekkeelta saattoi nähdä helposti Itäkeskuksen ostoskeskukselle asti. Iltapäivä oli pilvetön ja auringon haalea valo siivilöityi sälekaihdinten läpi olohuoneeseen, jossa oli vuodesohva divaanilla, sohvapöytä täynnä tyhjiä pulloja sekä suurin televisio, jonka olin koskaan nähnyt. Televisioon oli kytketty ties kuinka monta kaiutinta kattava äänentoistojärjestelmä sekä kaksi uusinta Sonyn pelikonetta; ainoassa pöydässä oli kaksi tasoa, jotka lasilevy erotti toisistaan, ja alemmalla tasolla oli kymmeniä pelejä ja elokuvia.

Huoneistosta puuttuivat pakana-alttarit, joiden ääressä uhrattiin jäniksiä ja muita pieneläimiä; siellä ei ollut ainuttakaan huumepiikkiä tai kulhoa täynnä kokaiinia; huone oli siisti, vailla sohvan alta esiin kurkistelevia villakoiria tai kämmenenkokoisia hämähäkkejä verkkojaan kerimässä. Kyseessä todella oli Aamuntähden lapsellisuuden luola – paikka, jossa hän saattoi pelata videopelejään ja katsoa elokuviaan rauhassa. Se ei ollut yliluonnollinen synnin pesä, vain kaksio Itä-Helsingissä.

”Et ole nähnyt ainuttakaan elokuvaa ennen kuin olet nähnyt ne tuolta televisiolta”, Aamutähti sanoi ripustaessaan käsintehdyn pukunsa takin naulaan. ”Kun volyymit kääntää kaakkoon ja tuolla näytöllä pauhaa kunnon elokuva, sitä uppoutuu kokonaan siihen tarinaan, tiedätkö? Tai, jos niin haluaa, voi laittaa keikkataltioinnin pyörimään ja kokea miltä tuntui olla samassa tilassa Freddie Mercuryn tai Elviksen kanssa. Et usko minua, ethän?”

Pudistin päätäni. ”Uskon kyllä. Se on suurin televisio, jonka olen koskaan yksityiskäytössä nähnyt.”

Aamutähti istutti minut sohvalle, joka upotti minut sisäänsä. Lupaa kysymättä hän kaatoi viiniä kahteen lasiin ja ojensi toisen minulle. Epäröin, jälleen – en tiennyt miksi olin tullut, mutta kun minulle tarjottiin viiniä, aloin epäillä oliko herrasmieheksi tekeytyvän konsultin toimilla jokin minulle tuntematon tarkoitusperä, perverssi orgia hänen poikamiesboksissaan. Otin viinin vastaan, mutta en juonut siitä.

Aamutähti meni räpeltämään televisiota käyntiin ja kun hän kääntyi ympäri, hän näki koskemattoman viinin edessäni. Hän hymyili minulle ja kaikki huoleni katosivat. ”Jos olisin tahtonut raiskata tai huumata sinut, olisin tehnyt sen jo. Miksi tuoda sinua tänne, jos tahtoisin vain samaa kuin jokainen öisessä puistossa hiipivä itsensäpaljastelija? Ei”, hän sanoi käsiään levitellen, ”tarkoitusperäni ovat puhtaat.”

Epäröin, mutta maistoin viiniä. Se oli hyvää, erittäin marjaista.

Aamutähti istui viereeni sohvalle, hymyillen. ”Lambrusco”, hän sanoi. ”Sulattaa kenen tahansa ei-viiniasiantuntijan sydämen. Se maistuu aivan mehulta, eikö niin? Todella hyvältä marjamehulta.”

”Kyllä”, sanoin hymyillen. Tahdoin ottaa lisää viiniä, mutta en tohtinut, en uskaltanut – jos hän oli myrkyttänyt juoman jollakin salakavalalla huumeella, en uskonut pienen määrän, korkeintaan teelusikallisen, vievän tolkkua minusta. Sikäli tiesin mitään raiskaushuumeista, sitä tuli ottaa enemmän, juoda koko juoma loppuun.

”No niin”, Aamutähti sanoi kääntäen katseensa minusta mustana odottavaan televisioon, ”oletko valmis? Varoitan: tämän jälkeen et enää suostu katsomaan kaksikymmentäyksituumaisesta putkitelevisiosta edes puoli yhdeksän uutisia.”

En katsonut puoli yhdeksän uutisia enkä tuntenut ketään, kenellä olisi yhä ollut putkitelevisio. ”Olen valmis ottamaan riskin.”

Televisio käynnistyi, levy pyöri soittimessa, mutta kuva pysyi mustana, mustana kuin yötaivas, joka oli riistetty kaikista tähdistään. Kului sekunti, kului toinen. Vilkaisin Aamutähteen vieressäni ja näin hymyn hänen kasvoillaan – hymyn, joka kertoi, että hän tiesi kaiken, hän tiesi mitä oli tapahtumassa, ja hän odotti, niinpä minäkin odotin. Viiden sekunnin tyhjyyden ja hiljaisuuden jälkeen avasin suuni kysyäkseni oliko vieressäni istuva konsultti varma, että laite toimi.

Suuni oli auki, kun ymmärsin istuvani keskellä sotatannerta. Olin rannalla, jota veriset aallot pyyhkivät; harmaan ja vihreän sävyisiin univormuihin pukeutuneet sotilaat syöksyivät ympärilläni, väistellen luoteja, suojautuen heiveröisten tankkiesteiden taakse. Konekiväärit, kymmenet konekiväärit tulittivat rantaa bunkkereista korkealta merenpinnan yläpuolelta, ja meteli, mikä niistä lähti, ei ollut vain korviahuumaava, vaan tajunnan kappaleiksi repivän kova. Sotilaat huusivat, kirkuivat ja itkivät; joku komensi toista, kolmas kaatui osuman saaneena maahan ja oli vaiti. Yksikätinen mies etsi toista ruumiinkappaleiden keskeltä, vaitonaisena, työhönsä paneutuneena.

”Eikö tämä olekin upeaa?” Aamutähti huusi jylyn yli. ”Oletko koskaan kokenut mitään vastaavaa?” Hän istui vierelläni, samalla sohvalla, jolle olimme laskeneet itsemme hänen olohuoneessaan. Hän piteli kädessään viinilasia, josta hän hörppi, kuin ryystäen, ja hymyili minulle.

”Hyvä Jumala”, älähdin, kykenemättä sanomaan muutakaan. ”Mitä tapahtuu?”

”Me katsomme elokuvaa”, hän vastasi. ”Mutta me emme vain katso sitä, vaan me elämme sitä. Nauti, Angela, uppoudu siihen, hyväksy se, vaikka se on vain valhe.”

Hyväksyin valheen, illuusion, joka pyöri ympärilläni. En taistellut sitä vastaan, vaan annoin itselleni vapauden olla ajattelematta; minä todella ryömin Normandian heinikoissa, tuijotin kiväärini piippua pitkin saksalaista sotilasta, epäröiden sormi liipaisimella, ja laskin panssarinyrkin olalle tuhotakseni yhden Tiikeri-tankin. Tiesin tismalleen miltä sotilaista tuntui rintamalla, koska minä olin rintamalla, eikä roolini ollut passiivinen kuin journalistin tai valokuvaajan, vaan illaksi kääntyvän iltapäivän aikana minusta tuli sotaveteraani sodasta, joka oli päättynyt viisikymmentä vuotta ennen syntymääni.

Kun sota päättyi ja palasin Aamutähden kanssa takaisin harmaaseen arkiseen maailmaan, itkin. Itkin kymmenen minuuttia eikä Aamutähti yrittänyt tehdä mitään – hän ei sanonut mitään, ei kietonut kättään ympärilleni, ei tarjonnut nenäliinaa. Kun kyyneleni tyrehtyivät, ainoat sanat, jotka tulivat mieleeni, olivat: ”Kuinka? Kuinka tuo on… mahdollista? Tarkoitan… Minä olin tuolla, tuolla Caenin kaduilla!”

Aamutähti hymyili, lähes irvistäen, ja napautti sormiaan. ”Taikuutta”, hän naurahti. ”Valheita, illuusioita. Kutsu miksi haluat. Ja ei, kokemuksesi ei johtunut juomastasi viinistä, vaan jostakin aivan muusta.”

”Mistä?” Huomasin juoneeni viinilasini tyhjäksi, mutta minulla ei ollut utuisintakaan muistikuvaa siitä.

”Minusta”, hän sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Minua sanotaan Valheiden herraksi, Angela; toiset sanovat minua Valon herraksi, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että nämä kaksi nimeä tarkoittavat samaa, koska mitä muuta valheet ovat kuin valoa ja mitä muuta valo on kuin valhetta, pimeyden puutetta? Niin tai näin, kokemasi on peräisin minusta.”

Olin pyörällä päästäni, äänet ja näyt risteilivät kalloni sisällä, sekoittuivat toisiinsa ja missään ei ollut mitään järkeä – paitsi Aamutähdessä, hänessä oli järkeä, hänen sanoissaan oli järkeä. Siinä mielentilassa olin valmis uskomaan kaiken, mitä hän sanoi, olin valmis hyväksymään väitteen, että kaksi plus kaksi oli viisi, jos hän olisi sanonut sen. Ja, siitä olen varma, lumous, jonka hän oli langettanut ylleni, ei ollut peräisin huumausaineista, kuten kokemani elokuvakaan, vaan kaikki oli lähtöisin hänestä, hänen maagisesta charmistaan ja elegantista olemuksestaan. Hänen vastustamattomasta olemuksesta, itseluottamuksesta, tavasta jolla hän hymyili.

Sanoin: ”Haluan naida sinua.”

Hän sanoi, hymyilen: ”Odotinkin jo noita sanoja.”

**

Ensimmäinen kerta on anteeksiannettava, uteliaisuuden ja kokeiluhalun synnyttämä lipsahdus. Toinen kerta liikkuu harmaalla alueella, mutta kun olin löytänyt viikon aikana itseni viisi kertaa Aamutähden lapsellisuuden luolasta, olin varma, että olin ylittänyt joukon rajoja, joita ei tulisi ylittää. Eemil tiesi – hänen täytyi tietää, kukaan ei voinut olla niin naiivi; jätin luentoja väliin vain päästäkseni kokemaan elokuvia ja tietenkin naimaan Aamutähteä. Irrotin niin paljon aikaa kuin suinkin oli mahdollista, jotta voisin paeta todellisuutta ja elää maailmassa, jota ei ollut.

Aamutähti oli aina valmis – hänelle sopi aina, että tulisin hänen seurakseen. Kertaakaan en tuhlannut ajatusta Aamutähden nimettömälle vaimolle, hänen työlleen tai millekään, joka ei liittynyt tai johtanut seksiin tai elokuvien kokemiseen. Kadotin todellisuudentajuni, kadotin todellisuuden; ajasta tuli lipsuva määrite, joka ei tarkoittanut mitään. Olin pakkomielteeni orja, ja hyvä Jumala kuinka rakastinkaan sitä.

Samoihin aikoihin kuin Eemil jätti minut, keräsi tavaransa ja hylkäsi minut tyhjään HOASin kaksioon, Aamutähti antoi minulle lempinimen: Iltatähti. Aamutähti kertoi, että hän nautti siitä, kun sai antaa nimen jollekin. Hän piti nimeämisestä, koska se oli ikään kuin valehtelua, illuusion ja mielikuvan luomista, ja kun jollekin asialle oli antanut nimen, niistä tuli erottamaton pari ajattelijan mielessä.

Kerroin rakastavani uutta nimeäni, maistelin sitä kielelläni rakastellessani hänen kanssaan jälleen kerran. Lauettuani otin Aamutähdeltä suihin ja pyysin häntä hokemaan nimeäni.

Aikaa kului: päivät vaihtuivat, yöt haalistuivat päiviksi ja tavalliset ihmiset elivät normaaleja elämiään siellä, mihin en enää kuulunut, mistä Aamutähti oli minut irrottanut. Kuuluimme yhteen hänen kanssaan, olimme sulkeutuneet omaan sfääriimme, johon kenelläkään muulla ei ollut oikeutta tulla. Tahtoisin sanoa, että vietin tällä tavalla korkeintaan joitakin viikkoja, mutta totuus on se, että kun tapasin ensimmäisen kerran Valheiden herran, oli kevät, ja kun tapasin hänet viimeisen kerran, oli jo kesä. Ehkä aikaa kului siis tavanomaisen laskutavan mukaisesti joitakin kuukausia, mutta minulle tuo aika on pitkä kuin elämä itse, loppumaton kuin pimeys tähtien välillä.

Mutta mikään ei kestä ikuisesti paitsi valheet. Olimme nussineet – se ei ollut rakastelua, vaan eläimellistä panemista – ja makasimme vierekkäin, huohottaen ja hikoillen. Hyväilin heikosti hänen veltostuvaa elintään ja hymyilin leveämmin kuin olin koskaan ennen hymyillyt.

”Tämä loppuu tänään, Angela”, Aamutähti sanoi, tunteettomasti kuin todeten seinän tarvitsevan uutta maalia pintaansa. ”Emme tapaa enää huomenna, emme tapaa enää koskaan. Kerää vähät tavarasi ja palaa Otaniemeen.”

Suuni roikkui auki ja mieleni sykki punaista vihaa, täydellistä pelkoa. Eniten minua kauhistutti nimi, jota en enää tunnistanut – merkki identiteetistä, josta olin luopunut hänen vuokseen. ”Mitä?” huokaisin.

Aamutähti nousi istumaan, pyyhki hikensä lakanoihin ja sanoi: ”Tämä on ollut hauskaa, mutta tämä päättyy nyt. Temppusi loppuvat lyhyeen, Angela, ja tarvitsen uusia oivalluksia kehittyäkseni, ymmärrätkö? Ei mitään henkilökohtaista, vaan bisnestä.” Hän levitteli käsiään kuin ei olisi voinut asialle mitään. ”No, ala mennä.”

”Mitä jos en?” En keksinyt muutakaan sanottavaa, niin tyrmistynyt olin.

”Sitten heitän sinut ulos. Raahaan alastoman ruumiisi portaita pitkin, hylkään pihalle naapureiden ja ohikulkijoiden tuijotettavaksi ja palaan tänne ja lukitsen oven. Jos tulet hakkaamaan ovea, soitan poliisit ja syytän sinua kotirauhan rikkomisesta. Painu helvettiin, Angela. Väsytät minua.”

Pyyhin ensimmäiset kyynelet, joista en tiennyt olivatko ne vihan- vai surunkyyneliä, mutta toiset valuivat jo vapaasti poskilleni. ”Miksi? Miksi nyt, kaiken puolestasi luopumani jälkeen?”

”Juuri siksi”, hän sanoi ja hymyili. ”Et ymmärrä, ethän? Vain siten tiedän valheen toimineen: jos kohde on valmis luopumaan nimestäänkin, olen onnistunut.”

”Onko tämä kaikki ollut vain jotakin sairasta leikkiäsi, niinkö!” Kiljuin, rääyin ja huusin naapureista välittämättä. ”Kaikki sulosanasi, kaikki nämä päivät, kaiken kokemamme jälkeen? Leikkiä, sairasta peliä!”

”Ei sairasta, ammattimaista. Mieti asiaa, kun olet siihen kykeneväinen: jos todella olen valheiden herra, tyytyisinkö vain luomaan mielikuvia ja saattamaan elokuvat todellisemman tuntuisiksi, vai olisinko halukas kehittämään taidettani aina siihen pisteeseen asti, että kohde ei enää ole vain osa valhetta, vaan hän on valhe? Olen tehnyt sinusta valheen, Angela. Se on kaunista.”

Keräsin vaateeni, juoksin silmät sumeina rappukäytävään ja pukeuduin vasta Aamutähden suljettua oven perässäni. Hapuilin tieni kadulle, josta löysin bussin, joka suuntasi keskustaan. Itkin taukoamatta aina siihen asti, kun minulle tuntemattomaksi muuttuneen asunnon ovi aukesi. Huoneisto, jota olin kodikseni kutsunut, oli yhtä vieras kuin mikä tahansa puolityhjä opiskelija-asuntola.

Olin nälissäni, joten söin vanhentunutta, homepeittoista leipää ja oksensin muutamassa minuutissa kaiken ulos. Nukuin aamuun uneksimatta.

Seuraavana päivänä menin Aamutähden lapsellisuuden luolan ovelle siinä toivossa, että hänen edellisen päivän käytöksensä oli ollut vain erikoinen puuska, mieliteko, mutta ovessa, jossa ei ollut aiemmin lukenut mitään, luki uusi nimi, Tynjälä. En tohtinut koputtaa oveen, vaan jäin rappukäytävään, odottamaan jos näkisin jonkun tulevan tai menevän Tynjälälle. Kun lihava keski-ikäinen nainen asteli ovesta, kysyin häneltä, että etsin muuan herrasmiestä, joka oli aiemmin asunut hänen huoneistossaan, ja oliko hänellä mitään käsitystä, mihin huoneiston edellinen asukas oli muuttanut.

Nainen kurtisti kulmiaan. ”Olen asunut tässä viisitoista vuotta. Tämä oli kuolinpesä, joten edellinen asukas majailee nykyään Herran tykö.”

Kiitettyäni naista varmistin olevani oikeassa talossa. Pihamaa oli tuttu, pystyin osoittamaan parkkiruudun, johon Aamutähti oli jättänyt autonsa, kun hän oli ensimmäisen kerran saattanut minut matalaan majaansa. Istuin alas kalliolle, joka pilkisti nurmikosta kuin jäävuori merestä, ja ymmärsin Aamutähden sanat, hänen valheensa laajuuden ja nerokkuuden. Hän ei ollut tuonut minua valheelliseen maailmaan, vaan hän oli tehnyt ensin itsestään ja sitten minusta valheet, vienyt identiteetit pois. Sen jälkeen kaikki muu seurasi, kaikki muu oli mahdollista.

Menin kotiin aikomuksenani koota rikki revityn elämäni kappaleet ja parsia niistä uusi elämä, uusi minuus. Mutta sitä ennen kirjoitin kappaleen loppuun, jonka olin aloittanut ensitapaamisemme jälkeen:

When the sun grows cold
and as the moon burns bright
and the clouds burst aflame
then the star of the morning returns

The last man in a dead world
should always have a dead smile,
a frozen grin on his cold lips,
for the dead have a sense of humor

‘The Morning Star’, he said, willingly
‘that’s my name, young lad
just call me Lord of Lies,

only your average smiling dandy’

Behind a name so beautiful
slumbers a face so terrifying,
the only man left in a world
that lies dying, lies to the dead

After a while he’ll set a trap:
a small fraction of truth
coiled around a web of lies
creates an illusion of reality

Then you’ll lose your name
you’ll lose your face
you’ll lose all that’s dear
and you’ll become the Evening Star

[Teknisiä vaikeuksia! Jos teksti näyttää erikoiselta (kappalejaot puuttuvat yms.), Blogger on päättänyt ottaa omia vapauksia. Pahoitteluni!]